Puolimatkassa sisarten seurassa

Tuuli puhaltaa mistä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä mistä se tulee, minne se menee, mikä on tuulen tie…

Kun katson korkeuksissa liiteleviä kotkia vai haukkojako lievät, tekisi mieli mukaan. Hypätä kuin Peukaloinen hanhen selkään ja liidellä korkeuksiin. Tuntea kuinka siivet kantaa ja myötätuuli antaa tilaa siipien alle ja saa antaa tuulen viedä.

Kun on syönyt arviolta puoli kiloa kirsikoita, se tuntuu ainakin minun vatsassani. Tänään olisin toivonut, että tuuli olisi ollut myötäisen sijaan vastainen, sillä kirsikoista johtuva ja ulos purkautuva paha ilma oli myötätuulesta johtuen koko ajan edessäni. Kyllä. Tytöiltäkin pääsee pieruja eivätkä kirsikkapierut ainakaan kirsikan kukilta tuoksu. Onneksi tilanne rauhoittui noin muutaman kilometrin jälkeen.

Olen todella vaikuttunut enkä saa tarpeekseni kattohaikaroiden katselusta ja siitä, miten vaikeisiin paikkoihin sitä voi mahtavan kotinsa rakentaa. Katolla ei suojaa auringon paahteelta minkäänlainen varjo. Los Arcosissa muistan miettineeni, kun katsoin ulkona paukkuvaa ukkosta ja ikkunoita piiskaavaa sadetta, että ovatko ne kaverit tuolla korkealla kirkon katolla myös tässä säässä? Värjötellen pesässään, kun taivas antaa tulla vettä minkä kerkiää. Tai hurjassa auringonpaahteessa ojennellen pitkiä koipiaan. Rukoilevatkohan apua niin kuin Luther ukkosmyräkän osuessa kohdalle…

Eilinen iltapäivä ja ilta oli minulle merkittävin ja mieleenpainuvin päivä tähänastisella matkallani. Olin kuullut noin viikko takaperin jutellessani erään suomalaisen naisen kanssa, että pari päivää mesetaa kuljettua tulee kylä nimeltä Carrion de los Condes ja että siellä kannattaa mennä sisarten pitämään albergueen. Mietin miten muistaisin kylän nimen ja hän antoi muistisäännöksi ”Carry on”. Olin päättänyt, että tuohon paikkaan haluan mennä. Tai oikeastaan minulla oli sisäinen tunne, että tuohon paikkaan minun täytyy mennä.

Päivän matkaa tein rauhaisaa tahtia välillä joen varressa istuskellen ja puuhun nojailen ja lauleskelin mielestäni Swing lowta. Siksi, että siinä lauletaan: ”Swing low, sweet charriot, coming for to carry me home…” Carry on… Carry me home… Ajattelin, että sinne olin matkalla. En vain tiennyt, että kotiintulemisentunne tulisi olemaan niin voimakas.

Kun saavuin sisarten ylläpitämään albergueen, oli todella kuin olisin tullut kotiin. Vastaanotto oli niin lämmin ja pyhiinvaeltajien jono eteni superhitaasti, kun sisar Unkarista tiskin takana halusi kuulla tulijoiden kuulumiset ja kohdata henkilökohtaisesti jokaisen ovesta astuvan kulkijan. Kun on jossain kotonaan, niin sen tietää sydämessään ja sinne haluaa jäädä. Vieraana ja muukalaisena ei pitkään jaksa kulkea. Kun ei löydä sijoilleen, kun ei ole kotona omassa olossaan ja paikassaan. Ei ole vapaa niin kuin se Peukaloinen Martti-hanhen selässä.

En tiedä mitä minussa tapahtui, mutta tunsin, että sydämessä tapahtuu nyt jotain mitä en ymmärrä. Jollain tavalla olin valtavan vaikuttunut pienen luostarin kolmesta kauniisti laulavasta sisaresta, etten tiennyt miten päin olisi pitänyt olla. Tuntui, että se tuuli puhaltaa mistä tahtoo ja en todellakaan tiedä mistä se tulee ja minne se menee enkä varsinkaan minne se minua vie. Mietin jo, että onko rukoukseni tässä pienessä kylässä samansuuntainen kuin Lutherin: ryhdyn nunnaksi, kun vain tämä sydämeni hämmennys selkiäisi. Ja se oli ihan todellinen ajatus. Joskus haaveilin poliisin ammatista, että saisin pitää coolia virkapukua. Mutta jos se puku ja virka-asu olisikin sisarten käyttämä kaapu?

Se mitä sisarista ja tuosta paikasta hengitin oli jotain mitä sydämessäni kaipasin. Oli pakko lähteä pienelle kävelylle ja kysyin ihan tosissani ylhäältä, että tännekö minun tulisi palata ja jäädä? Vai mikä ihme on matkani määrä. Miksi sain vinkin juuri tuosta paikasta ja miksi minut sinne johdatettiin? Miksi olen niin vaikuttunut kaikesta siitä, mitä sisarista huokui. Siitä levollisuudesta, ilosta, lämmöstä. Ja tiedän, että kaikki se on peräisin jostakin muualta kuin heistä itsestään.

Ehkä kaikki se, mitä heidän parissaan koin oli juuri se, mitä olin vailla. Ja mitä vailla olen ollut liian pitkään. Sydän sai pienestä hetkestä heidän parissaan jotakin, mitä se eniten tarvitsi.

Tänä aamuna lähdin kuitenkin matkaan hieman ennen seitsemää. Reitti kulki kirkon ohi. Ovi oli auki ja astuin sisään. Sisaret lauloivat kirkon etuosassa ja pienen hetken ehdin olemaan mukana. Harmitti, etten tiennyt monelta heidän aamun rukoushetkensä oli alkanut. Rukoushetken päätyttyä jäin vielä hetkeksi seisomaan paikalleni. Sisar, joka eilen illalla messun päätteeksi oli painanut kätensä pääni päälle, lukenut siunauksen ja piirtänyt ristinmerkin otsaani ja katsonut kyynelten täyttämiin silmiini, meni ohitseni, katsoi jälleen silmiini ja hymyili lämpimästi. Hymyilin takaisin ja iskin silmää. Molempia yhtäaikaa. Tein ristinmerkin ja jatkoin matkaani. Kiitollisena kohtaamisesta heidän kanssaan.

Ensimmäinen puolikas matkasta on nyt kuljettu. On tunne, että toinen puolikas tulee olemaan erilainen. Mutta annan tuulen puhaltaa mistä tahtoo. Kuuntelen sen huminaa, ehkä tarkemmin kuin aiemmin. Jotta kuulisin sen kuiskauksen. Myös sen hiljaisen…

Ps. Jos aiot tielle, älä ohita tätä paikkaa. Albergue Santa Maria.

9 thoughts on “Puolimatkassa sisarten seurassa”

  1. Tässä juhannusaaton viimeisinä hetkinä luin siun taas niinupean koemuksesi. Ja tapa millä kirjoitat vie mukanaan. Kiitos Niina.

  2. Camino on ylläreitä täynnä, tällaisen kokemuksen takia kannattaa nähdä kulkemisen vaiva. Kiitos matkasta kanssasi!

  3. Voi Ninnu, niin koskettavaa lukemista! Kiitos. Sinulla on vahva kirjoittamisen lahja!
    Sain Juhannus saarnan tätä lukiessani.
    Siunausta loppumatkaan. Pidä sydän auki, Herra vierelläsi <3

    1. Kati! ❤️ Kiitos sanoistasi! En ole niin hyvä puhumaan, mutta paperille on helpompi asettaa ajatuksensa 😊

  4. Caminon yksi merkitys on siinä, että kun olet rauhoittunut kulkemaan, sydämesi avautuu kuulemaan myls Jumalan puhetta.

  5. Olen pari kertaa yöpynyt tuolla, siunauksellista.
    Siunattua vaellusta eteenpäin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.