Blogi ja pullo viiniä

Tänään oli lyhyt matka. Vain reilu 18km Mansilla de las Mulasista Leoniin. Yöllä oli satanut ja osin pilvisen aamun aikana suuntasin kuitenkin nenän kohti kainaloa ja hymyilin onnellisena irvistyksen sijaan. Ostin eilen uuden dödön ja nyt se on ensimmäistä kertaa testissä. Ja matkalla tuoksui vahvasti siltä, että loppumatkasta ei tarvitsisi perille päästyään painaa käsivarsia tiukasti vartaloa vasten ja varoa liikkumasta ettei epämiellyttävä tuulahdus kohtaisi vastaanottajaa. Ja pelätä, että alberguen pitäjä näyttäisi ovea ja kehottaisi etsimään toisen alberguen. Lisäksi Leoniin päästyäni ja suihkussa käytyäni suuntasin kaupungille ja ohittaessani parfyymi-liikkeen kävin suihkauttamassa pienesti tuoksua ranteeseen ja kaulaan. Olo tuntui jollain tavalla omalta. Rakastan tuoksuja. Puhtaita ja raikkaita ja sellaisia, jotka saavat sukat pyörimään jaloissa ja tekee mieli painaa nenä ihan kiinni toisen kaulaan…

”Älä pelkää.” Niin on kirjoittanut mukanani olevaan Päivän tunnussanaan ystäväni, jolta olen sen saanut. Haluaisin sanoa hänelle samat sanat: ”Ole rohkea. Älä pelkää.”

Lähdin tälle tielle osin siksi, että joutuisin kohtaamaan oman itseni ja myös vastatusten omien pelkojeni kanssa. Monia pelkoja olenkin jo kohdannut. Uskallan puhua ihmisten kanssa vieraalla kielellä ja selviydyn ongelmatilanteista ja tiedän, että kysyvä ei tieltä eksy. Tiedän miten tilataan maitokahvi ja miten saadaan apu rakkoihin tai luteen puremiin. Kyllä. Luteet löysivät minut vaikka kuinka koitin juosta niitä karkuun ja nyt on jaloissa, käsissä ja alaselässä paukama poikineen.

Yksi uusi pelko tuntuu sen sijaan ennemminkin kasvaneen kuin kadonneen. Sanotaan, että koira muistuttaa isäntäänsä – tai emäntäänsä. Näin usein onkin. Katsoppa vaikka seuraavan kerran vastaasi tulevaa koiraa ja sen omistajaa, niin tiedät mitä tarkoitan. Minulla on koira, musta belgianpaimenkoira, joka ylittää sillat ja pitkospuut kuin olisi heikoilla jäillä. Olen aina sitä yrittänyt rohkaista, että ”Hieno poika, tule vain!” Mutta silti sen jalat ovat kuin minulla laskettelurinteessä: polvet täysin lukossa ja reidet kovat kuin puupökkelö. Mennään yli koivet suorana ja epävarmana kantaako seuraava askel vai putoanko kuoppaan. Lähes halvaantuneena paikoillani kykenemättä liikkumaan.

Tämän matkan aikana olen ylittänyt jos jonkinmoisia siltoja ja sillan tapaisia. Ennen Fromistaan saapumistani piti ylittää kanava siltaa pitkin. Matkaa toiselta puolelta toiselle oli ehkä 5 metriä jos sitäkään, mutta se oli todella pelottavaa. Itselleni oli yllättävää huomata, että ryhdyin etsimään vaihtoehtoista reittiä. En haluaisi mennä tuosta kapeasta paikasta, joka saa minut ja jalkani ja koko olemukseni ihan kipsiin. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Oli mentävä yli siitä kapeasta kohdasta, mikä eniten pelotti. Muuten ei olisi päässyt eteenpäin.

Kun palaan kotiin halaan rakasta rekkuani, katson sitä silmiin ja sanon, että ”Mio, nyt minä ymmärrän…” Ja annan ison suukon sen karvaiselle kuonolle.

Voisin jatkaa tätä ”Kummalliset kammot” – ohjelmaani. Toinen asia nimittäin minkä edessä jälleen tänään olin ja jonka keskeltä piti selviytyä: ”Älä pelkää!” – sanat mielestäni oli, kun kävelin tien laitaa autojen pyyhkiessä melkein rinkan kylkeä. Pelkään kävellä noita isojen teiden vieruksia. Pelkään, että joku niistä satasta ajavista autoista yhtäkkiä kuin yllättäen suistuu ajoradaltaan ja ajaa päälleni. Ja kuinka todennäköinen tuo tapahtuma onkaan? Pelkään todennäköisesti aivan turhaan. Mutta olen todella kuin kummalliset kammot ohjelmassa – kohtaamassa nämäkin pelkoni voidakseni elää.

Tällä tiellä olen käynyt kohti niitä ajatuksia ja tilanteita ja mennyt kohti sitä mikä pelottaa. Jos nyt kuolisin, kuolisin ainakin siinä mielessä onnellisena, että olen ainakin pyrkinyt kohti pelosta vapaata elämää. Voin kuolla hymyillen, sillä tein mitä näin hyväksi ja oikeaksi. Tein sen, mitä sydämeni kutsui minua tekemään ja murtauduin ulos vankiloistani. Lähdin tälle tielle yksin, vaikka pelotti. Mutta yksin en ole silti ollut hetkeäkään.

Terradillos de las Templariossa kokoonnuimme koko paikalla ollut 40hengen porukka pihalle rinkiin. Vapaaehtoinen Lady Texasista aloitti ja pyysi jokaista kertomaan oman nimensä, mistä on kotoisin ja miksi tällä tiellä on. Kun kaikki olivat saaneet sanoa, jatkoi hän mieleenpainuvilla ajatuksilla.

Hän puhui siitä, että asiat tapahtuvat, kun on niiden aika tapahtua. Saarnaajan sanat raamatusta tulivat mieleeni: ”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla…” Lady kokosi yhteen ajatukset joita ringissä oli tullut. Moni kertoi olevansa matkalla löytääkseen jotakin elämäänsä. Oman itsensä, rauhan, merkityksen, Jumalan, tarkoituksen. Kenenkään meistä ei ollu aika lähteä tälle tielle kymmenen vuotta sitten tai kolme vuotta sitten. Meidän aikamme oli nyt. Ja hänen ajatuksensa kiteytyi jollain tapaa ajatukseen, että me emme tulleet tänne koska halusimme tulla vaan me olemme tällä tiellä, koska camino kutsui meitä.

Erään miehen puheenvuoro jäi myös elävästi mieleeni. Hänen oli ollut tarkoitus lähteä pyöräillen Caminolle. Hän oli kuitenkin hetki aiemmin ennen lähtöä pyörällä ajaessaan murtanut kätensä ja nyt hän pyöräilyn sijaan eteni kävellen etappi toisensa perään käsi kantositeessä. Hän itse sanoi omassa puheenvuorossaan, että tämä käden murtuminen oli hänelle siunaus. Jos hän olisi ollut pyörällä hän ei olisi tavannut kaikkia niitä ihmisiä, joita hän tähän mennessä oli tavannut. Jokaisella kohtaamisella tässä elämässä on tarkoituksensa. Siihen uskon, vaikka juuri nyt olen oman elämäni kohtaamisten suhteen täynnä ”Miksi?!” – kysymysmerkkejä.

Uskon kuitenkin, että myös minua Jumala kutsui tälle tielle juuri nyt. Ja olen täällä siksi, että hänellä on tämän kautta minulle jotain kerrottavaa. Ja kun kutsu kuuluu sydämestä, sitä on sydämen ääntä syytä kuunnella. Sitä ei voi ohittaa. Sillä siinä kuulemme Herramme äänen. Niin minä uskon. Joku toinen ehkä ajattelee toisin.

En tiedä mihin hän ehkä sinua kutsuu. Mutta pyydän: kuuntele sitä ääntä. Sydämen ääntä ja mene minne se kutsuu sinua. Sillä tiellä emme ole koskaan yksin.

Minun matkani jatkuu huomenna Leonista länteen. Katsotaan minne saakka on huomisen matkan määrä. Kolmisensataa jäljellä. Joka askel kotiin päin…

4 thoughts on “Blogi ja pullo viiniä”

  1. Ihanaa lukea niin upeasti kirjoittaamaasi blogia. Löysin sivustosi facen Caminon ryhmästä vasta eilen.
    Itse lähdössä elokuun puolen välin jälkeen, myös yksin ja niin pelokkaana. Kaiken lisäksi äärettömän huonolla englannin kielellä. Minulla on ollut viimeaikona matkani suhteen niin paljon vastoinkäymisiä, että matka sujunee ilman isompia ongelmia. Kaikkea hyvää sinulle loppumatkallesi.
    Toivon että askel muuttuu kevyemmäksi määränpään lähestyessä.

  2. Kiitos Niina. Kirjoitat rohkeasti. Kannustavaa tekstiä niin Caminolle kuin elämään yleensäkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *