Asetumme yhteisen pöydän ääreen. Rouva on laittanut keittoa, salaattia, riisiä ja linssipataa. Istahtaessanik pöytään, muistan kuinka ystäväni eräässä radion aamuhartaudessa puhui siitä, kuinka saman pöydän ääressä aterioiminen sekä yhdistää, mutta sen ääressä koetaan kipeällä tavalla myös tuon yhteyden puute.

Meitä oli pöydän ääressä talon isännän ja emännän lisäksi yksi suomalainen, yksi New Jerseyläinen ja neljä ranskalaista ja yksi brasilialainen. Meistä kaksi hieman paremmin englantia puhuvaa – kyllä, minä olin heistä toinen, joten rima ei ulottunut lähellekään matalaa kattoa. Aika ajoin tuli kuitenkin hieman ulkopuolinen olo, kun ranskalaiset puhuivat keskenään ranskaa ja nauroivat, mutta itse ei tajunnut mitään. Onneksi joku aina välillä kertoi jotain siitä, mistä he puhuivat.

Yhteinen kieli on tärkeä. Yhteiseen jakamiseen ja kommunikointiin ei kuitenkaan tarvita paljon sanoja. Ehkä noin viikko sitten Los Arcosissa kanssani samassa huoneessa oli japanilainen nainen, jonka sanavarasto oli ehkä noin 10 sanaa englantia. Siitä huolimatta päivittelimme yhdessä ulkona räiskyvää ukonilmaa, selvitimme ketä ja mistä olemme, mistä tulemme ja minne menemme. Sitäpaitsi caminoenglannilla ei ole aina ihan hirveästi tekemistä varsinaisen Lontoon kielen kanssa.

Asia jota ennen lähtöä melko paljon pelkäsin ja jännitin oli miten pärjään melko huonolla englannillani. Pakko todeta, että tähän mennessä mainiosti. Ja pärjään vaikka toveri jonka kanssa kommunikoin ei osaisi sanaakaan englantia. Ja heitä on paljon. Yksi kynnyksen ylitys oli, kun eräs amerikkalainen nainen liittyi seuraan ja alkoi juttelemaan. Ja ymmärsin ihan täysin mitä hän sanoi ja uskalsin itsekin puhua ihmiselle, jonka äidinkieli englanti on! Hyvä etten pysähtynyt tekemään tyylikkäitä tuuletuksia, kun hän jatkoi matkaa. Olen lisäksi oppinut tärkeitä Caminosanoja: bedbug (lude, en ole onneksi törmännyt), blister (rakko), bunk bed (kerrossänky), sheet (lakana) jne.

Ensimmäiset päivät hieman varovaisesti, mutta nyt usein jo ihan itse ja oma-aloitteisesti aloitan keskustelun ja kysyn kysymyksiä kanssamatkaajalta. Mutta voin kertoa salaisuuden: harjoittelen sitä kaiket päivät yksinäni tallustellessani pitkin tienpientareita. Mietin miten jonkun asian kertoisin ja sanoisin ja pulputus vain kuuluu linnun laulun lomasta, kun teen omia ääntämisharjoituksiani.

Eilen kävelessäni mietin, että mitä ja miten sanoisin, jos joku kysyisi mikä minut on tänne tuonut. Eikä muuten mennyt harjoittelu hukkaan! Päivällispöytään istuttuamme ensin esittelimme jokainen itsemme ja mistä olemme. Jonkun aikaa lusikoituamme soppaa suuhun isäntä kysyi, että ”Niina, why are you here? Why are you walking the camino?” Ja niin sain kertoa pöytäseurue ääneen sen, mitä olin juuri saman päivän matkan aikana miettinyt ja harjoitellut. Ja niin kertoivat sen jälkeen muutkin, tosin osa ranskaksi ja joku sitten englansi meille ranskaa ymmärtämättömille.

Niin meitä vaan kuljetetaan ja johdatetaan. Minua ainakin kohtaamaan omia pelkojani ja huomaamaan, että ei se ollutkaan oikeastaan yhtään pelottavaa. Ja niissä pelottavissakaan hetkissä ei tarvitse olla ja selvitä yksin.

Tuo albergue poikkesi täysin kaikista niistä aiemmista, missä olin yöni viettänyt. Kun astuin tuohon pieneen 10 hengen majataloon, oli kuin olisin astunut ulos ajasta ja paikasta, oikeastaan ulos koko tästä maailmasta. Huoneistossa soi meditatiivinen musiikki ja jonkun sortin suitsukkeen tuoksu täytti koko talon. En voinut alkuun uskoa, että sellainen paikka on olemassa. Talo oli täynnä mm. Paulo Coelhon kirjoja ja kuvia hänestä isäntäpariskunnan kanssa. Kirjahyllyissä kirjoja joita sai lukea. Jos osasi. Oli nystyräpalloja yms. joita sai käyttää hierontaan, vilttejä joiden sisään sai kääriytyä ja uppoutua sohvalle lukemaan. Kylä itsessään oli kuin aavekaupunki, mutta jos siellä asuu 28 ihmistä – 28 vanhaa ihmistä – ei liikenteen voi kuvitellakaan olevan kuin Lontoossa. Jokatapauksessa pysähtymisen arvoinen paikka. Ja muistin siinä pöydässä puhuessanme myös, että Paulo Coelhon kirja Pyhiinvaellus on todella ensimmäinen kosketukseni tähän reittiin ja tälle tielle. En ollut tajunnut sitä ennen kuin isäntä sitä kysyi. Siksikin oli kiinnostavaa pysähtyä siihen hetkeksi.

Tänään söin matkalla paljon ihania kaloreita. Join maitokahvia ja perunamunakasta, join lisää maitokahvia ja sitruunamuffinssia ja jäätelöä, urheilujuomaa ja pähkinöitä. Kesken matkaa huomasin, että lyhyet legginsit shortsien alla on nurinperin. Pimeässä pukiessa ei kaikki aina mene ihan putkeen. Vapauttavaa on kuitenkin todeta itselleen, että ei tarvitsekaan mennä. Saumat ulos tai sisäänpäin, onko sillä oikeasti yhtään mitään väliä.

Tämä ilta lepoa Villafrancassa reilun 20km kävelyn jälkeen. Huomenna matka jatkuu kukkuloiden yli. Minne, en tiedä vielä. Annan tien viedä.