Vaikka vaellus on vaivaista, minä silti jaksan iloita…

Pamplona – Puente la Reina 23,8km

Klo 6.40 starttasin liikenteeseen. Jesús y Maria alberguesta pitkälti vielä uinuvaan Pamplonaan. Matka kulki halki kaupungin puistojen ja katujen. Pian näin edessäni kohoavat kukkulat, joiden päällä valtava tuulimyllyjen rivi odotti vaeltajia saapuvaksi.

Matkaa tulisi olemaan 23,8km mikäli jatkaisin sinne minne olin alustavasti ajatellut. Mutta jos jo ennestään kipeät jalkapohjat ja niissä olevat rakot olisivat toista mieltä, pysähtyisin jo johonkin aiemmista kylistä.

Tämän päivän kuljin pääsääntöisesti itsekseni. Mietin matkalla, miten paljon herkempi on näkemään ja kuulemaan itsekseen mennessään. Kuulee sen, miten linnut kovaäänisesti visertää pensaissa. Näkee, kuinka kullankeltaisena loistava vehnänkorsi kestää sen päähän istahtavat varpusen taipumatta mihinkään suuntaan. En tiennyt, että varpunen on niin kevyt. Vai onko vehnä vahva?

Itsekseen kulkiessa näkee polun varressa selällään makaavan kuolleen myyrän, jonka tajuaa olevan ihan samannäköinen kuin Zdenek Millerin luoma ja lapsuuden kirjoissa nähty Myyrä-hahmo. Ja tulee suru sen puolesta. Hiljaa kulkiessaan kuulee vain askeltensa äänen ja omasta sisimmästä alkaa nousta tunteita ja ajatuksia.

Tänä aamuna kuulin lisäksi takaani puhetta. Se läheni lähenemistään, kunnes ymmärsin mitä se on. Halusin eilen mennä piipahtamaan kirkossa Pamplonassa ja sain osallistua ruusukkorukoukseen. Istuin kuitenkin penkissä tuon rukoushetken ajan, sillä en tunne tuota rukousta enkä tiennyt miksi kirkkoa kierrettiin jonossa ja mitä siinä matkalla luettiin. Tänä aamuna kuulin tuon saman takaani: kaksi nuorta miestä – joista toinen pastori itse – ja kolme nuorta naista yhdessä kävelivät jokaisella rukousnauha kädessä heiluen. Päästin heidät ohitseni, mutta heittäydyin peesiin kuullakseni. Mielessäni luin Isä meidän – rukousta, muuten kuuntelin vain. Voi olla, että kotiin palatessani minulla on helmet ja tiedän miten rukous etenee…

Luurien unohdettua kotiin, täytyi itse laulaa. Matka menee niin mukavammin eikä tule ajateltua kipeitä jalkoja ja juilivaa olkapäätä koko ajan. Laitoin puhelimesta Taize-laulut soimaan ja lauleskelin mukana. Jossakin vaiheessa kuulin takaani huudon ja kääntyessäni katsomaan näin kaverin viittoilevan, että nyt on tytöllä väärä reitti. Jos olisi ollut luurit korvilla, niin ties mistä kylästä olisin vielä itseni löytänyt. Eli itsekseen kulkiessa ei sitten kuitenkaan näköjään näe kaikkea, jos vain laulaa ja tutkii vielä karttaakin siinä samalla.

Jalkapohjat on edelleen kovilla ja rasitus niissä tuntuu. Samoin kaksi ensimmäisenä päivänä sateen seurauksena ilmaantunutta rakkoa ei tunnu lähtevän paranemaan vaan tulehtumaan. Mutta niistä huolimatta sitä on alkanut iloita pienistäkin asioista. Mm. siitä, että saa valita huoneessa alapetin, ulkona paistaa aurinko ja saa nyrkkipyykillä ja shampoolla pestyt vaatteet nopeasti kuivaksi. Pyykkipulveri jäi jonnekin. Ehkä kotiin.

Nyt kuitenkin hieman lepoa. Päivä oli raskas, mutten edelleenkään haluaisi olla nyt missään muualla. Matka jatkuu…

Ps. En lataa kuvia tänne. Niitä voi käydä katsomassa Facebookissa vaikkapa pyhiinvaellusryhmässä tai omilla sivuillani 😊

4 thoughts on “Vaikka vaellus on vaivaista, minä silti jaksan iloita…”

  1. Kiitos tekstistä. Luen mielelläni matkalaisten kertomuksia ja samalla kertaan omia muistoja.

    1. Kiitos Saara! Mie luin valtavasti erilaisia kirjoja ja matkapäiväkirjoja. Miten paljon erilaisia kokemuksia samalta tieltä voikaan olla 😊

  2. Venyttele vaikka vain viisi minuutia päivän vaelluken jälkeen – auttaa. Ja joka viiden kilometrin jälkeen pidä kunnon tauko ja silloinkin venyttele. Ja kun tulee ylämäki,niin huokaise hetkeksimäen päällä. Ja muista juoda tarpeeksi. Tässä muutama vinkki ja pihkasalvaa jalkoihin joissa hankaumia tms. Jos tulehtuneet, kunnollinen betadinella puhdistus ensin ja ilmaa…haavaside harso aluksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.