Rakkaat matkakumppanit. Matkani päättyy tällä kertaa näihin maisemiin, tälle Laredon rannalle. Illan ja aamun ahdistus sai minut lopulta ostamaan herättyäni lennon. Lähden kotiin.
Odotin aamulla toisella puolella, Santonan rannalla, kaksi tuntia sateen taukoamista. En halunnut hypätä Laredoon vievään paattiin sateella ja kävellä sen jälkeen sateessa kaupunkiin. Sadetta kun oli luvattu melkein koko päiväksi. Katsoin kuitenkin, että sade taukoaisi juuri sopivasti muutamaksi tunniksi päivällä. Nyt kun ei ollut enää mihinkään kiire, saatoin istua ja odottaa, että pilvet valuvat hiljalleen ohitse.
Kävellessäni venelaiturilta kaupunkiin, mistä bussi Bilbaoon lähtisi, tuli vastaani lauantaina ja sunnuntaina Pobenassa tapaamani saksalainen tyttö jonkun toisen kanssa, jonka hän puolestaan oli edellisenä päivänä matkalla tavannut. Pysähdyimme juttelemaan ja kun he ihmettelivät suuntaani kerroin, että olen lähdössä kotiin. He menivät eteenpäin, minä taaksepäin. Itku tuli, kun kerroin heille buukanneeni lennon perjantaiksi. Vaikealta ja haikealta se kuitenkin tuntui.
Tuon saksalaisen kanssa olimme jutelleet jo aiemmin siitä, miten tuntuu, että tällä reitillä kaikki on jotenkin tosi yksin. Toisin kuin ranskalaisella reitillä. Vertasimme kokemaamme luonnollisesti siihen reittiin, jonka molemmat olimme kulkeneet aiemmin viisi vuotta sitten, vaikka jokainen reitti tulisi aina ottaa omanaan. Myös tuo uusi tyttö jakoi ajatuksen reittien erilaisuudesta, yksinäisyydestä ja toisaalta myös siitä, että meillä on kaikilla ollut aiemmin kokemamme vuoksi odotuksia myös tätä tietä kohtaan. Monen kokemus tuntuu kuitenkin olevan samanlainen, jotka ovat kulkeneet tuon suosituimman reitin ensin. Mistä ikinä se sitten johtuukaan. Ranskalaisella reitillä on toki omat haasteensa, kun siitä on tullut niin suosittu ja melko kansoitettu. Sillä tiellä on kuitenkin paljon enemmän ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa, jakaa matkaa ja jutella. Huomaan, että tuo sama ajatus yksinäisyydestä tulee minua jälleen vastaan. Niin täällä kuin kotona. Ehkä täällä ei vain ole nyt voimia sitä kohdata, kun menee energiaa moneen muuhunkin. Kuten kävelyyn, reittien suunnitteluun jne. En tiedä.
Nuo ihanat naiset saivat minut itkun lomassa kuitenkin myös nauramaan. He totesivat että hei, nyt lepäät ja sitten lähdet jonnekin. Ja kun kerroin, että minulla on nyt koko kesä aikaa, niin tuo uusi tuttavuus heitti, että ”Vietnam on hyvä! Siellä on halpaa! Tai Indonesiaan! Tai Balille!” Alkoi naurattaa. Ja hetken alkoi myös kaduttaa, että olin jo ostanut lennon. Juuri tuo toinen heistä, jonka nimeä en edes tiedä enkä sitä mistä hän siihen tupsahti, sanoi että olisipa tavattu eilen. Niin… Olisiko tilanne toinen, jos olisin tavannut heidät eilen? En tiedä. Ehkä olisi. Ehkä olisinkin jatkanut matkaa. Yksin tai heidän kanssaan. Hetken teki mieli kääntyä takaisin ja juosta heidän peräänsä ja sanoa, että hitot yhestä lentolipusta! Sehän on vain rahaa! Sitä tulee ja sitä menee. Mutta en juossut… Jostain syystä minun matkani pitää kai nyt mennä näin. Ehkä olisin jatkaessani tällä samalla tiellä hylännyt jälleen itseni ja sen mitä itse tarvitsen. Sivuuttanut sen hiljaisen äänen, joka kutsuu kotiin. Kotiin sen jokaisessa mahdollisessa merkityksessä.
Tuo toinen, jonka nimeä en tiedä, kertoi että häntä oli eilen itkettänyt koko päivän, mutta hän oli vain työntänyt sen sivuun, eikä antanut itkun tulla. Minä en jotenkin osaa. Kyyneleet pyrkii silmiin helposti ja vielä herkemmin väsyneenä. Ja kyllä ilokin tuntuu koko kehossa sen ollessa läsnä. Hän kysyi, että olenko varma, että haluan lähteä ja sanoin, että olen. Olen varma, että haluan kotiin. Vaikka voiko mistään oikeastaan olla varma? Kai sitä jokaisena hetkenä tekee ne parhaimmat ratkaisut sillä hetkellä olevista vaihtoehdoista. Vaikka joskus tuleekin tehtyä pitkiäkin mutkia, ennen kuin tajuaa kulkeneensa aika pitkän kiertoreitin päästäkseen sinne minne kuuluu.
Yleensä sydämessään nimittäin tietää sen, mikä on sille oikein. Se saa tekemään päätöksiä, kuten ostamaan lentolipun Suomeen ja sulkemaan jonkun polun takanaan, jota oli kulkenut. Jolla oli hetkittäin hyvä kulkea, joka oli jossain määrin tuntunut oikealta, muttei kuitenkaan lopulta palvellut sitä mitä eniten tarvitsi ja mikä oli sille saanut lähtemään. Tuossa päätöksessä ja varmuudessa pysyminen onkin sitten eri juttu. Kun tulee vastaan ihmisiä, jotka toteavat, että: ”Etkö kuitenkin jatkaisi?” Siinä punnitaan se, uskallanko olla rohkea ja kuunnella sitä, mihin oma sisin kutsuu. Sanoa ääneen sen, miltä minusta tuntuu.
Tiedän, että olisin voinut myös kävellä. Yksi lentolippu sinne tänne. Mutta olisinko silloin antanut jälleen muiden ohjailla omaa ääntäni? Minun sydäntäni? Uskallanko elämässä ihan oikeasti kuunnella sitä mihin se kutsuu ja valita toisenlaisen tien? Toisenlaisen, kuin kukaan ehkä ajatteli. Toisenlaisen, kuin kukaan odotti minun valitsevan. Ihanalta tuntui joku päivä taaksepäin ystävän kommentti, että et sinä ole luvannut kenellekään yhtään mitään. Etkö ole velkaa mitään kenellekään. En olekaan. En edes itselleni. Ja vaikka olisinkin, niin saa kai sitä reittiä siitä huolimatta muuttaa, jos se näyttääkin olevan tavalla tai toisella väärä.
Kyllä kiusaus jäädä tuli tavattuani nuo ihanat naiset matkalla. Hylätä jälleen se ääni, joka on koko ajan koittanut minulle puhua. Lopulta kuitenkin halattiin ja toivotettiin hyvää matkaa. Minä heille ja he minulle ja niin jatkoimme omiin suuntiimme. Ja tuo uusi tuttavuus kysyi nimeni, ja lupasi ajatella minua.
Ehkä oma, koko matkan mukana kulkenut ja kuiskaillut lähtöpäätökseni nyt vain kulminoitui lopulta hostellin ummehtuneeseen hajuun, luteiden pelkoon jonka takia en meinannut uskaltaa nukahtaa ja jotka saivat ajatuksen kotiin lähdöstä jälleen elämään. Lisäksi aamuyöstä heräsin lude-uni-horroksestani, kun viereiseen sänkyyn kapusi joku outo mies ja sisään tulvahti tupakan ja viinan löyhkä. Ei ollut pyhiinvaeltaja se tyyppi. Hetken päästä alkoi kuorsaus, joka tuli korvatulppienkin läpi. Tuli vahvasti olo, että tällaista en nyt kertakaikkiaan halua. Korvatkin on jo kipeät tulpat korvissa nukkumisesta. Tiedän, olisin voinut ottaa hotellihuoneen välillä, mutten kuitenkaan raaskinut. On se kuitenkin moninkertaisesti kalliimpaa.
Toisessa postauksessa siteeraamassani Samulin ja Veskun laulussa lauletaan, että ”Se jokin mitä odottaa, jos sen täällä kiinni saa. Se tuskin on, mä tiedän sen, mun ikäväni arvoinen.” Olen useampaan otteeseen pysähtynyt näiden lauseiden äärelle tälläkin tiellä. Miettinyt mitä minä todella ikävöin? Siis ihan oikeasti, jos riisun ja kuorin päältä pois kaiken muun ja kuuntelen vain tuota ääntä, ikävää? Mihin se minua kutsuu? Onko se, mitä olen luullut ikävöiväni todella sen arvoista, että yritän saada sen kiinni hinnalla millä hyvänsä? Sillä kyllähän me kaikki kaipaamme ja ikävöimme. Kuka mitäkin. Ja usein myös luulemme kaipaavamme jotain, mikä todellisuudessa onkin vain kuori jostain, mitä todella ikävöimme. Onko se, mitä luulen odottavani todella ikäväni arvoinen, vai onko sen takana jokin ihan oikea ikävä, jota en tunnista tai uskalla katsoa silmiin? Ehkä on kyse jälleen siitä karkuun juoksemisesta ja samalla sen jonkun kiinni ottamisen yrityksestä.
Tulomatkalla lentokoneessa katselin vihreitä EXIT-kylttejä. Niitä oli niin edessä, keskellä kuin takana. Ulos pääsee, kun on hätä. Alussa, välissä, lopussa. Koneen edessä, keskellä ja perällä. Nuolet vihreällä pohjalla kertovat oikeasta suunnasta. ”I take the green. I like green.” totesi kaveri ellen. Vihreä on hyvä suunta. Vihreä on elämän väri ja koneessakin kyltin toisella puolella avautuu pelastustie. Pehmeä liukumäki. Ei siis pitäisi olla mitään hätää. Joku mustelma saattaa toki tulla matkalla takapuoleen, mutta onko se nyt niin justiinsa. Reissussa rähjääntyy. Pääasia, että henki säilyy. Elämä. Se missä minä elän, olen, tunnen ja hengitän.
Oma EXIT-kylttiin palaa nyt noin reilun 200km kävelyn kohdalla ja ohjaa ulos tältä tieltä kohti Santiago de Compostelaa. En tiedä, vaikka palaisin poluille jo tänä kesänä. Jatkaisin Santonasta, siitä mihin jäin. En tiedä. Mutta vaikka päivällä itketti, niin tiedän nyt, että päätös on oikea.
Kiitos teille, jotka olette kulkeneet mukana. Jokainen camino on omanlainen ja juuri siksi oikeanlainen ja oikean mittainen. Miksi tämä oli tämän mittainen, ehkä saan siihen vielä vastauksen. Ainakin opin ottamaan rennommin, kun valitsin toisinaan metron, bussin, lyhyemmän reitin kuin ”olisi kuulunut” ja mitä nuolet ohjasivat kulkemaan. Ja lopulta uskalsin tehdä senkin, että jätän kulkemisen kesken. Se on yllättävän isoja asioita minulle. Nyt katson bussin ikkunasta kukkuloita, joilla olen ehkä saattanut kulkea. Harmitus ja itku meinaa taas tulla, mutta totean: näin on varmasti nyt hyvä.
Hyvää matkaa kaikille teille jotka tällä hetkellä olette tiellä. Ja kaikille meille, jotka omaa tietämme joka päivä kuljemme. Kiitos, että kuljitte mukana nämä päivät ja nämä kilometrit 🙏🏼❤️