Tyhjiin pumpattu kaivo ja melkein jäähyväiset

Tänään olo on hieman itkuinen. Koko päivän kuljin sumussa niin fyysisesti kuin ajatuksissani. Yritän saada kiinni tunteistani ja ajatuksistani, mutta huonolla menestyksellä. Alakuloisuus johtuu monestakin syystä. Osansa on varmasti väsymyksellä, joka on vallannut niin kehon kuin mielen. Neljä viikkoa ja neljä päivää olen ollut matkalla ja vain kaksi päivää paikoillani ilman, että olen vaihtanut kylää tai kaupunkia. Se on ollut raskasta niin fyysisesti kuin henkisesti. Koko nainen on väsynyt. Väsynyt myös siihen elämän täyteyteen, jota olen matkan aikana imenyt itseeni. Jokaiseen kokemukseen, tunteeseen, kaikkeen siihen mitä olen nähnyt ja tuntenut. Tämä tie on ollut kaikki mitä on viimeisen kuukauden.

Nyt matkaa on jäljellä 110km. Se tarkoittaa neljää tai viittä kävelypäivää. Mitä minä sitten teen? Minne minä sitten menen, kun en enää kävele? Kun päivän ohjelma ei ole enää vuorata aamulla jalkojaan vaseliinilla ja laittaa pölyisiä kenkiä jalkaan. Kun ei tarvitse enää aamulla katsoa ikkunasta säätiedotetta ja sen mukaan pukea päälle joko pitkät tai lyhyet trikoot ja niiden päälle mustat tai pinkit shortsit kera T-paidan. Ja sen jälkeen kävellä. Kävellä kylästä kylään, mäkeä ylös ja toista alas. Tuntea kulkiessaan mitä on olla aamulla vahva kuin Kippari-Kalle ja mitä on, kun tuntee olevansa Jänis ja Kilpikonna sadun hitaampi osapuoli. Tuntea koko tunteiden kirjo, kaikki se mitä tulee ihan pyytämättä ja odottamatta. Itkeä niin kuin tänään näkemänsä aasin vuoksi, kun se joutuu kantamaan valtavia taakkoja ja vetämään kärryä perässään ja herralla itsellään ei ole kantamuksinaan kuin keppi. Itkeä sen ja monen muun matkalla tapaamani eläimen kokemaa epäoikeudenmukaisuutta. Olen liian herkkä, tiedän sen. Mutta aina heikoimman puolella…

Mitä on, kun ei ole enää tätä tietä? Tulee mieleen Forest Gump… Hän tosin juoksi. Ja ilman reppua. Mutta juoksi, koska hänen täytyi juosta. Täytyykin katsoa elokuva jälleen, kun pääsen kotiin.

Huomaan, että neuvottomuus ja jonkinlainen hätä iskee jälleen. On tullut aika luopua tästä tiestä. Se tekee itkuiseksi. Luopuminen tekee aina kipeää, vaikka edessä olisikin sen myötä aivan uudet ja raikkaammat maisemat.

Pää on tyhjä enkä osaa oikein tehdä mitään. Pääsin tänään Barbadelloon, jota olin odottanut mm. uima-aitaan takia. Nyt sekään ei tunnu miltään. Liotin kulkimiani altaassa tunnin ja luin kirjaani. Olo on kuin tyhjäksi pumpattu kaivo. Ehkä se oli tarkoituskin. Ehkä kaivo pitikin tyhjentää kaikesta likavedestä ja sinne kuolleista hiiristä, jotta vesi voisi olla jälleen raikasta ja kirkasta?

Katselin eilen illalla lentoja kotiin, tänään hinnat olivat jo korkeammat. Nyt odotan muutaman päivän. Sekin kuuluu osana matkaan. Sen päättäminen ja kotimatkan suunnittelu.

Tänään en osaa kirjoittaa muuta. Elän tunteeni aina niin valtavan kokonaisvaltaisesti, että kun jokin tunne on päällä niin millekään muulle ei oikein löydy tilaa.

Kaikesta huolimatta olen kiitollinen. Tästä tiestä ja jokaisesta askeleesta sillä. Ja kuljen vielä ne viimeisetkin.

3 thoughts on “Tyhjiin pumpattu kaivo ja melkein jäähyväiset”

  1. Mitä sitten kun palaat? Ainakin itse olen vaeltanut öisin vielä kaksi viikkoa kotimaassa. Herännyt keskellä yötä ja ihmetellyt, missä albergassa olen; jotain tuttua, mutta missä olen!!!

  2. Kyllä, kaivo todella tyhjenee tuolla tiellä. Kun se alkaa taas täyttyä, ei voi kuin ihmetellä sitä tunnetta kun kaikki tuntuu ja näyttää uudelta ja erilaiselta. Suomeen tulo voi olla pettymys kun vanhan elämän ympyrät/ihmiset eivät näe samaa kirkkautta kuin sinä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.