Prosciuttoa kissan kanssa

Aina jossain vaiheessa aamua ja pitkin päivää tulee käännyttyä ympäri ja katsottua mistä on tultu. Aurinkoisina aamuina taakse jäävä kylä tai kaupunki näyttää kauniilta nousevan auringon säteiden hyväillessä taivaanrantaa.

Monta kertaa on mielessäni käynyt taakseen katsonut ja suolapatsaaksi muuttunut Lootin vaimo. En tiedä miksi. Eilen rouva tuli jälleen mieleeni pudistettuani ihanan Najeran kylän pölyt jaloistani ja vilkaistessani selkäni takaa nousevaa aurinkoa.

Mielen filminauhalla alkoi pyöriä oman elämän asioita. Mietin, mitkä asiat elämässäni muuttavat minut kuolleeksi kuin suolapatsas? Kuolleeksi kuin kuollut meri, missä mikään ei elä. Suorastaan tönkkösuolatuksi muikuksi. Jäykistävät olemukseni niin, etten voi vapaasti liikkua, olla ja hengittää. Mietin jälleen – ties monettako kertaa elämässäni – että katsonko minä elämässäni eteenpäin? Uskallanko kävellä eteenpäin vaikken tiedä mitä mäen toisella puolen odottaa vai jäänkö paikalleni yhtä kuolleena kuin Lootin vaimo. Annanko historiaan kuuluvien asioiden määrittää tulevaisuuteni, kääriä sen suolakääreeseen ja tappaa kaiken sen kauniin ja elävän mitä edessä siintää kun vain uskallan mennä eteenpäin.

Tuumailin, jotta kyllä minä ne kukkulat taidan ylittää. Unohtaa sen, mikä on takana ja suunnata katseen siihen mitä on edessä. Täyttää elämäni asioilla, jotka tuovat siihen iloa ja jättää taakseni kaikki se, joka sen ilon tappaa. Täyttää elämäni asioilla, jotka tuovat siihen iloa. Kulkea eteenpäin odottaen elämältä hyviä asioita tapahtuvaksi.

Najerasta kävelin Santo Domingo de la Calzadaan ja eilisen illan vietin Sistersiläisnunnien houstaamassa alberguessa. Viehättävä pieni kaupunki. Odotellessamme alberguen avautumista puolenpäivän helteessä, vieressäni istunut Anja from Sweden kertoi ilouutisen minulle ja Meksikolaiselle Nellille. Tämän ilouutisen johdosta kävelimme tänä aamuna postiin minä, Nelli ja George. Ja niin lähti minulta 3,2kg tuiki tarpeellista tavaraa Santiagon postiin odottamaan saapumistani. Sinne se on nyt sitten mentävä. Tavalla taikka toisella.

Kun olimme saaneet pakettimme postiin ja pääsimme ulos, hypimme kaikki kolme tasajalkaa hihkuen ilosta, kun rinkka oli niin kevyt! Give me fivet ja niin jatkoimme jälleen matkojamme omiin suuntiimme.

Kun myöhemmin jakaessani sämpylän väliin aamulla asettelemiani ilmakuivatun kinkun riekaleita paikalle saapuneen kissa-kaverin kanssa, ajattelin tapahtunutta. Tämä valloittava meksikolaispariskunta, tuttuja jo usean etapin takaa, osaavat luonnollisesti Espanjaa. Välittömästi, kun virkailija pyysi minut tiskille, tuli George salamana paikalle Nellin jäädessä hoitamaan heidän pakettiaan. Sanoinkin hänelle, että ihanaa, kun he ovat täällä. Ja hän totesi, että sitä varten me täällä olemme. Auttaaksemme toisiamme.

Ja se on ihmeellistä. Se on ollut todellisuutta joka päivä tällä tiellä ja nostaa välillä kyyneleet silmiin. Ystävällisyys, todellinen kiinnostus siitä miten toisella menee. Useamman kerran, kun olen pysähtynyt tien varteen tuulettamaan varpaanvälejä on joku tullut ja kysynyt, että tarvitsetko apua tai onko kaikki hyvin. ”Problems with your feet?” Ja kun olen sanonut että kaikki okei, on hän hymyillyt, toivottanut Buen Caminot ja jatkanut sitten matkaansa.

Tie kantaa. Se kantaa siksi, että me kannamme sillä toinen toisiamme. Jaamme niitä samoja kipuja ja samoja iloja. Ollaan valmiita auttamaan kuka tahansa onkaan avun tarpeessa.

Minulle itselleni avun vastaanottaminen ei ole ihan yksinkertainen asia. Jossain syvällä on ajatus, että on pärjättävä itse. On osattava itse. On heikkoutta pyytää apua. On se kumma jos ei omin avuin pärjää!

On myös opetettu, että pitää vain jaksaa. Ei saa luovuttaa.
Minulle se on vielä lisäksi ihan omalle luonteelle ja temperamentille ominainen piirre. Kesken ei jätetä. Mennään läpi vaikka sen harmaan kiven. Kyllä aina joku väline löytyy millä sen kiven saa joko pienittyä palasiksi tai siirrettyä pois edestä, jos läpi ei muuten pääse.

Mutta miksi tarvitsisi? Eteenpäin menemisen ja kuolemaa tuottavien asioiden taaksejättämisen opettelun lisäksi jälleen yksi kotiinvietävä asia tältä tieltä: opettele myös pyytämään apua, kun sitä tarvitset. Se ei ole heikkoutta ja samalla annat toiselle mahdollisuuden siihen mitä itsekin tekisit.

Tee muille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. Matka jatkuu.

Ps. Ensimmäisen kerran tänään kävelin kivimuurilla. Ja samassa hetkessä tajusin: without pain! Rakkoihin ei enää koske! Ihmeitä ja paranemista tapahtuu 🙂

 

3 kommenttia artikkeliin ”Prosciuttoa kissan kanssa”

  1. Camino rakkaus. Se opetti paljon, miten voin huomioida toiset ja miten voin huomioida itseni ja ottaa vastaan.
    Juuri kun oli menettänyt viimeisen toivon kipuineen ja väsymisineen, tuli aina joku joka tarjosi palan hedelmää, myslipatukkaa tai kipusalvaa. Tai joskus vaan aito hymy, tevehdys ja kysymys riittivät pelastamaan hetken. Jakamisen ilo oli niin käsin kosketeltavaa ja toisista välittäminen. Kiitos kun muistutit tästä! Kyyneleet tulee vieläkin silmiin kun muistelen hetkiä ja lämpöä. <3
    Toivon, että sen saan pidettyä nyt taas palattuani Suomeen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.