Piippolan vaarin tiluksilla lantaa ja eukalyptuspuita

Viimeisen noin viikon ajan on tuntunut ja tuoksunut siltä, että minun täytyy kulkea hyvin laajoilla Piippolan vaarin tiluksilla. Muumuu siellä ja muumuu täällä. Välillä bää, toisinaan hauhau tai miau. Mutta erityisesti muumuihin meinasi muutama päivä sitten mennä hermo. Tai ei lehmiin sinänsä, rakastan eläimiä, mutta ”sen itsensä” tuoksuun. Neljä päivää putkeen tuntui ettei missään haissut millekään muulle kuin lehmän lannalle ja hermostus meinasi todella iskeä, kun Gonzarissa satuin albergueen jonka vieressä, noin 10 metrin päässä asuivat myös arvon lehmärouvat. En pienestä valita, mutta se oli kamalaa kostean ja sateisen ja kohti käyvän tuulen ansiosta. Ihanalta tuntui tänään, kun ei enää niin paljon haissut ja voi sitä ihanaa vuohen tuoksua, joka tuli sieraimiin kaikkien niiden lehmien jälkeen.

Olen matkalla nähnyt paljon onnellisia kanoja ja kuullut kaapissa olevia kukkoja. Onnelliset kulkevat vapaana pitkin pihoja ja teitä ja nokkivat kaikkia niitä herkkuja mitä löytävät. Noiden onnellisten kanojen munia mieluusti söisin.

Olen nähnyt paljon myös eri tavoin rajattuja alueita. Vanhoja ja sammaloituneita kiviaitoja, jotka kertovat, että joskus täällä on todella ollut elämää. Ja mietin, millaista se elämä on ollut? Millaista on ollut elämä noissa nyt jo romahtamispisteessä olevissa taloissa noiden kivimuurien sisäpuolella? Onko sieltä kuulunut lasten naurua ja itkua, elämän ääniä? Mitä kaikkea nuo seinät ovat nähneetkään ja kuulleetkaan. Muurit ja aidat on rakennettu erottamaan oma toisten omasta. Mutta tulemmeko samalla rajanneeksi myös elämän ulkopuolellemme? Pidänkö tiukasti kiinni omastani ja muut erossa siitä. Ymmärrän, että matkalla näkemäni pienen pienet hautuumaat kylien laitamilla ovat rajattuja ja niiden ympärille kuuluvat aidat. Mutta että aitoja eläville… Että tässä elämässä yhä vain pystytetään mitä erilaisimpia muureja ja eletään sitten niiden sisällä… Puhumattakaan niistä muureista, joita rakennamme itsemme ja sydämemme suojaksi. Ettei kukaan näkisi, kuka siellä oikeasti asuu. Ja niin suljemme itsemme aitojemme sisään ja elämme siellä yksinäisyytemme keskellä.

Olen miettinyt paljon tällä tiellä kysymystä siitä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Mikä tekee minut onnelliseksi? Yksi vastaus siihen on vapaus. Vapaus olla itsensä. Vapaus olla kokoisensa ja näköisensä. Vapaus elää ilman muureja ympärillään. Olla auki ja avoinna elämälle. Silloin tosin asettaa itsensä haavoille alttiiksi, mutta voi sanoa myös todella elävänsä. Itse en halua olla elävä kuollut muurin sisällä.

Minä huomaan haluavani vapaaksi aidoista ympärilläni. Kirjoitin tästä muistaakseni jo aiemmin, mutta tunne halusta vapauteen on aina vain voimakkaampi. Olen myös tietämättäni saanut vastauksia kysymyksiini kulkiessani, vaikka en ole osannut niitä edes kysyä. Ne ohjaavat minua eteenpäin tämän tien päätyttyä.

Matkaa on jäljellä 25km. Tasan viisi viikkoa sitten nukuin ensimmäistä yötäni tällä tiellä Orissonissa. Nyt nukun mahdollisesti viimeistä yötä The Way nimisessä hostellissa päivän matkan päässä kohteesta. Alkumatkasta seurasin matkan kulkua kartasta lähes koko ajan. Oli kiva katsoa miten maasto etenee ja missä kohtaa on menossa. Kartta oli myös turva, sillä vielä en tuntenut täysin merkkejä saati luottanut niihin. Nyt osaan tunnistaa merkit, jotka vievät tiellä eteenpäin. Kun vain seuraan niitä, niin pysyn oikealla tiellä. Olen oppinut luottamaan noihin merkkeihin. Myös niihin, joita sydän hiljaa kuiskaa ja kutsuu kuulemaan. Ei ohittamaan tai kulkemaan toiseen suuntaan. Sillä jos en kuuntele ja seuraa, lukitsen itseni niiden aitojen sisäpuolelle ja kurkin yli kun muut elävät ja kulkevat tiellä. Paula Koivuniemi laulaisi: ”Luotan sydämen ääneen, luotan rohkeuteen. Elän silloin ihanasti hetkeen viimeiseen…”

Joillekin ihmisille tämä tie on kuin suoritus. Hoidetaan kävely pois alta niin saadaan se todistus. Ainakin viimeiset noin 100km on tuntunut osittain siltä. Mutta miten paljon menettää, jos vain suorittaa? Ei elä sitä tietä jota kulkee. Suorittaa elämäänsä, muttei todella elä sitä.

Pitää olla aikaa silittää mustanenäisrä kissaa ja pysähtyä hetkeksi kissanpentujen seuraksi. Pitää olla aikaa ihailla pientä karitsaa ja yhtä mustaa lammasta valkoisten joukossa. Pitää olla aikaa pysähtyä ihmettelemään muratin peittämiä puita ja haistelemaan silmät kiinni eukalyptuspuiden tuoksun täyttämää metsää.

Tie kutsuu elämään. Se kutsuu elämään vapaana. Ja kyllä sillä tiellä on lupa elämästä myös nauttia.

2 thoughts on “Piippolan vaarin tiluksilla lantaa ja eukalyptuspuita”

  1. Minä myös kevätvaelluksellani kyllästyin näihin lannanhajuisiin päiviin. Kenellekään en voi suositella ranskalaisen reitin viimeistä 100 km compostelan saannin takia. Minusta reitti on tylsää ja lannanhajuista. Suurentuneet ihmismäärät eivät haitanneet ollenkaan, vaikka niistä valitetaan yleisesti.

  2. Aidat talojen ympärillä ovat siellä matalia, niiden yli näkee. Niiden tarkoitus pitää kanat ja muut elikot sisällä ja kulkukoirat ulkona. Ne ovat turvana siis, eivät muureina ihmisiä vastaan.

Vastaa käyttäjälle Heta Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *