Perhonen silkkipussissa

Tiesin, että tämä päivä tulisi. En tosin odottanut sitä saapuvaksi vielä toisella viikolla. Se hetki, kun ei voisi vähempää kiinnostaa. Ajatus siitä, että tää juttu on niiiiiin nähty. Päivästä toiseen samaa hiekkatietä ja väliin asfalttia. Samanlaisia kyliä mäkien päällä toinen toisensa perään. Talsimista tuntitolkulla keskellä peltoja tai tienvierustoja välillä ylös ja välillä alas hipsutellen. Mitä hienoa tässä muka on? Ja minkä ihmeen takia minä tai kukaan muukaan tätä tekee? Minkään valtakunnan Camino-kuumetta ei itselleni ainakaan nouse. Kun pääsen kotiin, en kävele vähään aikaan metriäkään. Sitäpaitsi tuskin edessä on enää mitään niin ihmeellistä ja erilaista, että viitsisi rasittaa itseään yhtään enempää.

Mutta.

Syy miksi halusin lähteä kokeilemaan onnistuisiko kulkea koko reitti oli juuri se, että minua kiinnosti tietää miltä kaikki tämä ihan oikeasti tuntuu. Miltä tuntuu, kun sen rinkan haluaisi viskata metsikköön tai asettua tienvarteen tyhjentämään sen sisältöä ja jakamaan halukkaille.

Halusin tuntea sen jännityksen, kun ensimmäisen kerran starttaan matkaan ja kävelen ensimmäisen etapin. Kun saan passiini ensimmäisen leiman ja koko olemus suorastaan hypähtelee hihkuen innosta. Tie polttaa jalkojen alla ja on päästävä matkaan ja äkkiä. Jännitys siitä, kun saavun ekaan albergueen eikä ole mitään käryä miten siellä toimitaan. Kukaan muukaan Caminon neitsytmatkalaisista ei tunnu pysyvän housuissaan.

Halusin tuntea sen, miltä tuntuu olla ihan poikki ja väsynyt päivien taivalluksesta. Kun pää on ihan täynnä kaikkea uutta ja ihmeellistä niin, ettei aivojen kapasiteetti riitä enää mihinkään.

Kymmenessä päivässä on ehtinyt saada jo melkoisen annoksen kaikkea mahdollista. Uusia tuttavuuksia, keskusteluja, illan istumisia, kirkkohetkiä, pyhiinvaeltajien kolmen ruokalajin illallisia, kilometritolkulla mäkiä, metsiä, asfalttia ja hiekkatietä. Isoja ja pieniä majataloja, rinkan purkamista ja pakkaamista, hellettä ja kylmiä oluita aurinkoisella terassilla, rakkoja varpaan välissä.

Kaikesta tästä ja monesta muusta syystä olen juuri nyt lopenväsynyt. Niin väsynyt, etten jaksa olla tippaakaan sosiaalinen ja kiinnostunut onko jonkun nimi Mary vai Carlos ja onko hän mahdollisesti Uudesta-Seelannista, Irlannissa vai Ranskasta. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Haluan vain mennä omaan sänkyyni ja piiloutua silkkipussiini kuin perhosen toukka.

Mutta.

Jos siellä kotelossaan saa nyt jonkun aikaa olla ja hengitellä rauhassa, niin uskon, että eiköhän sitä ole sitten taas valmis kuoriutumaan ja kömpimään ulos kolostaan lennelläkseen taas. Olla läsnä, keskustella, jakaa. Olla kiinnostunut ja tutustua uusiin ihmisiin. Jaksaa kuunnella sitä, kun sinulle polotetaan Espanjaa se minkä keritään vaikka kuinka sanot ettet ymmärrä sanaakaan. Ehkä jaksaa nähdä myös ne pellot uudenlaisessa valossa ja uusin silmin.

Tänään opettelin tietoisesti pysähtymään. Minussa on varmastikin jokin rakenteellinen ongelma, sillä en osaa kävellä hitaasti vaikka kuinka yrittäisin. Niinpä koitan sitten pitää taukoja ja edetä sillä tavoin hitaasti. Tietoisesti aamulla noin 7km kävelyn jälkeen pysähdyin. Kaivoin repusta pöydälle seitsemän minuutin keitetyt kananmunat, patongin, suklaan ja juomapullon. Riisuin kengät ja sukat, otin pohjalliset tuulettumaan. Päätin, että nyt levätään. Ja niin olin pysähdyksissä – osittain itse itseni pakottaen – melkein tunnin. Ja kyllä se olo oli niin paljon kevyempi sen jälkeen kulkea, vaikka lepohetkeä pitäessäni vähän väliä katsoin kelloa joko on ollut riittävän pitkä tauko ja voisi taas jatkaa matkaa. Eikä se keveys johtunut pelkästään rinkasta hävinneistä munista ja muista eväistä, jalatkin jaksoivat tauon johdosta paremmin.

Tässä vaiheessa haluan sanoa kiitos myötäelämisestä rakkojeni rinnalla. Eilen menin apteekkiin ja näytin apteekin tytölle kuvan jalassani olevasta  rakosta. Hän käveli kaapille, antoi tuubin jotain salvaa ja neuvoi laittamaan sitä kolmesti päivässä. Puhdistamaan kahdesti. Ja päälle harsolaastari. Luotan häneen sokeasti ja olen jo muka huomaavinani pieniä parantumisen merkkejä 😊Mutta elämme toivossa. Edelleen koskee, saa siis muistaa…

Kello on sen verran, että on aika lähteä kirkkoon. Huomenna lähtee rinkka ensimmäisen kerran kuljetuksella seuraavaan paikkaan ja jalat ja koko kroppa saa pienesti lepoa sen myötä. Saa nähdä millaisena se aamu silkkikuorestaan ulos kömpivälle aukeaa…

15 thoughts on “Perhonen silkkipussissa”

  1. Uskomattoman upeaa kerrontaa – ja niin elävästi omat caminokokemukset mieleen palauttavaa. Miten monasti tulinkaan vaelluksella ajatelleeksi, että olkoon vihoviimeinen kerta. Mutta. Mutta. Juuri niin.

    1. Niin minäkin olen ajatellut… Mutta ei voi tietää vielä. Tämä tie mennään nyt loppuun saakka kun on kerran aloitettu 😊 Ja kummasti se käynti on päivä päivältä kevyempää 😊

  2. Voi tuo on tärkeä tunne : harmittaa, ettei sittenkään lähtenyt mökille saunomaan ja kalaan. Rasittaa puhua koko aika vieraalla kielellä. Aivot ei halua yhtään uutta kontaktia….. Mutta jatka silti, vain päivä kerrallaan, vain seuraavaan kahvilaan saakka.
    Viime reissulla turvauduin mandroihin, tavallisesti se oli laulu : Herra suo mun huolta vailla…

    1. Kyllä se tosiaan helpottaa, kun hetken on ja hengittelee rauhassa 😊 Kaikki nämä tunteet kuuluu myös elämään. Ja juuri ne tekevät siitä myös niin rikkaan. Matka jatkuu. Loppuun saakka.

  3. Ihana tarina. Muistan viime syksystä, kun olin tarponut yksin tuntitolkulla yli 30 asteen helteessä hiekkapolkua autotien vieressä, sen miten kiivastuin rinkalleni. Pienen puskan takana kävin vessassa ja aloin nyhtää rinkkaa takaisin selkään. Se oli hiestä märkä ja pöly/hiekka oli siihen jo tarttunut. Potkaisin rinkkaa ja huusin sille. Uhkasin jättää sen siihen kiven viereen nököttämään. Hermo oli niin tiukalla. Kävelin vähän matkaa ilman rinkkaa ja palasin kuitenkin sen hakemaan. Naurattikin jo. Rinkka reppana. Yksin hänki oli. Tai kaksin oltiin. Ja matka jatkui, yhdessä. Tulihan se asutuskin sieltä ja sai kunnon paussin pidettyä. Nyt suunitteilla jo kolmas reissu. On se vaan niin ihanaa.. 😘

    1. Kiitos tästä! Nauroin vedet silmissä 😂 Juuri kaikkea tuota tämä tie tuo. Tunteita todella laidasta laitaan. Mutta matka jatkuu. Nyt olen… Äh, en tiedä missä, mutta tarvitseekokaan aina tietää 😊

  4. Hyvä että opit pysähtymään ja hidastamaan. Meillä oli käytössä vanha roomalainen marssitahti, 45 min kävelyä ja sitten 10-15 minuutin tauko. Aamupäivisin ei aina malttanut pitää taukoa, mutta iltapäivästä se oli ihan välttämätön. Pieni huikka vettä, hedelmä, pähkinöitä, suklaata ja taas jaksaa… Maisemat muuten vaihtuvat matkan varrella, paljon kiinnostavaa ja kaunista on vielä edessä. Tulet vielä yllättymään.

  5. Hienosti kuvailet Caminon alkumatjan tuntoja. Pysähtymisen taito on itsellenikin vaikea oppia. Onneksi on ystäviä apuna, vaikkapa näin netin avulla. Rohkaisevia vastauksia. Kiitos teille konkareille ja kiitos sinulle Niina.
    (Itse myös eka kertaa taipaleella).

  6. Voimia sinulle. Kiva kun suostut pysähtymään välillä.
    Siunausta matkaasi.

  7. Palasin viikko sitten Caminolta ja hyvin tuoreessa muistissa vielä reilu kuukauden takainen aloitus. Samoja tunteita. Välillä kurkku suorana huutoa loputtomalla suoralla ison tien varressa vastatuuleen ja missään ei ole puskaa jonka taakse mennä pissalle. Turhauttaa ja raivostuttaa kaikki. Ja välillä puhuin ja mesoin kävelysauvalleni , jonka olin löytänyt matkan varreltani neljäntenä päivänäni. Nimesin sauvani Gandalf-sauvaksi ja taikasauva se olikin, joka seurasi matkaani Fisterraan asti.

    Kiitos ihanista matkakuvailuista ja tuskista voittoon hetkistä.

    1. Niin ja jaksamista tien päälle. ”Ikinä ei voi tietää, mitä seuraava mutka tuo tullessaan” varsinkin, kun muistaa pysähtyä ja levätä.

Vastaa käyttäjälle Kirjolaukka Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *