Luvattu maa

Aabrahamille Jumala lupasi, että Hän johdattaa kansasta luvattuun maahan. Maahan, joka tulvii maitoa ja hunajaa.

Kesäkuun kolmantena päivänä en tiennyt vielä, mitä tämä tie on ja minne se minua vie. Lukiessani aiempia postauksiani huomaan olleeni myös epävarma siitä, tulenko pääsemään loppuun saakka. Oli hetkiä alkumatkasta, kun itkin kipeää rakkoa molemmissa jaloissa ja rukoilin, että saisin jonain aamuna lähteä matkaan ilman kipua, kyyneleitä ja särkylääkkeitä. Ja minä sain. Ja vieläpä puolet matkasta. Oli hetkiä, kun jalkapohjat olivat niin kipeät kovalla alustalla kävelemistä, että toivoin jonkun pyhiinvaelluspyöräilijöistä tarjoavan kyytiä ja jonkun kerran tunsin myös kiusausta jäädä bussipysäkille odottamaan isoa autoa.

Lukemattomia kertoja olen hieronut sääriä, pohkeita ja jalkapohjia seuraavaa päivää varten ja tehnyt jokusen venytysliikkeen lihaksia huoltaakseni. Olen herännyt järjettömän väsyneenä, joka paikkaa kolottaen ja suunnannut tielle aamu toisensa perään. Kävellyt jokaikisen metrin ja ylittänyt joet ja mäet.

Olen saanut nähdä kauniita auringonnousuja, kulkea rauhassa omaan tahtiin. Nauttinut silmää hivelevistä maisemista, luonnosta, maaseudusta ja sen eläimistä. En kuitenkaan ole kulkenut niin levollisesti ja ajan kanssa kuin olisin toivonut ja voinut – melkein joka päivä jokin ajatus takaraivossa sai jännittämään paikan löytymistä alberguessa, vaikka vain kaksi kertaa olin viimeisten paikan saaneiden joukossa. Olisin siis voinut kulkea vieläkin rauhallisemmin.

Olen kulkenut sateessa, auringonpaahteessa, pimeässä ja sumussa. Kaikissa noissa maisemissa ja ilmanaloissa myös mielialaltani. Itkenyt, nauranut ja laulanut. Ollut levollinen ja ahdistunut, hämmentynyt ja äärimmäisen kiitollinen. Kiitollinen, että minulla on tämä mahdollisuus. Tosin mahdollisuuksia on, kysymys on vain käytämmekö niitä vai annammeko liukua ohitsemme syystä tai toisesta.

Kolme viimeistä päivää matkaani tahditti Joensuulaisen Tikva-kuoron albumi ”Maitoa ja hunajaa”. Koko matkan ajan aina, kun uupumus on alkanut iskeä, on musiikilla ollut ihmeellinen vaikutus. Se on tsempannut eteenpäin tai rauhoittanut enkä sen takaa kuule omaa läähätystäni tai ajattele väsymystäni.

Lauantaina eukalyptusmetsässä kävellessäni yhtäkkiä koko kroppaa ravisteli valtava itku. ”Luvattu maa, luvattu maa, luvattu maa, joka tulvii maitoa ja hunajaa…” Musiikki tulvi luureista korviini ja täysin ilmoittamatta valtava kyynelmeri täytti silmät, kun tajusin, että huomenna olen perillä. Samaan aikaan itkin, hymyilin, nauroin ja kiitin. Osin vaivainen vaellukseni on päättymässä ja saan nähdä unelmani täyttymyksen. Itku piti sisällään viiden viikon aikana koetun ja tiesin, että perille päästyäni tulen itkemään vielä enemmän. Ilosta, että olen viimein perillä. Ilosta, että sain tehdä tämän matkan ja nähdä yhden unelmani täyttyvän.

Itkun on täytynyt tulla myös Israelin kansalta, kun he lopulta pääsivät pois orjuudestaan ja kuumalta aavikolta. Saivat sen levon, jonka Herra oli luvannut. Kaikki eivät päässeet perille, kaikki eivät ole tälläkään tiellä päässeet perille. Siitä kertovat lukemattomat ristit matkan varrella. Koskettavimpia ovat olleet ihan loppumatkasta olevat ristit. Luvattu maa melkein käsin kosketeltavissa, mutta päivien määrä täyttyi juuri ennen.

Perille pääsyni ei kuitenkaan mennyt niin kuin Störmsössä tai ohjekirjassa. Ajattelin, että menen tämän tien loppuun vaikka kontaten ja niin melkein kävikin. Viimeiset parikymmentä kilometriä onnuin kuin Jaakob lonkkaani. Mikä lie senkin suututtanut noin pahasti. Lisäksi mitä ilmeisimmin lauantaina sain jonkinsortin ruokamyrkytyksen tai muun pöpön, sillä sunnuntain 25km kävelin hulluna hikoillen ja puskassa ripuloiden. Eikä tilanne korjaantunut jäädessäni kilometrin päähän isolta kirkolta yöksi. Koko yön kuljin vessan ja sänkyni väliä, hikoilin ja palelin ja aamulla vielä varmuudeksi muutamaan kertaan oksensin vatsani tyhjäksi. Mietin miten jaksaisin tässä kunnossa kävellä edes sen viimeisen kilometrin keskustasta varaamaani huoneeseen.

Neljä pysähdystä kilometrin matkalla ja yksi apteekissa ripulilääkettä hakemassa. Rummut eivät pärisseet ja toivoin, ettei takapuolikaan tekisi sitä. Perille päästyäni totesin, että siinä se katedraali nyt on ja raahauduin Googlemapsin opastuksella 200metrin päässä olevaan majapaikkaani ja vietin sängyssä koko päivän ja yön. Jospa tänään jo uskaltautuisin ulos ja kauemmas vessasta ja hakemaan pyhiinvaellustodistukseni. Ja jaksaisin messuun kuulemaan, että joku Suomestakin on saapunut määränpäähän.

Tämä oli yksi minun unelmistani. Jos en olisi lähtenyt matkaan, en olisi saanut nähdä täyttymystä. En olisi saanut kokea kaikkea sitä, mitä olen matkalla saanut kokea ja tuntea. Matka ei ollut helppo. Se oli hemmetin raskas, mutta luvattu maa ei tule vastaan, unelmat eivät täyty, jos niitä kohti ei käy ja ota ensin sitä ensimmäistä askelta ja sen jälkeen seuraavia. Voi vain odottaa tai sitten lähteä ja luottaa, että matkalla viedään ja kannetaan. Mikä se on sinun Luvattu maasi? Maa, jota kohti haluat käydä ja jonka täyttymisen nähdä omin silmin. Niitä on varmasti useita, mutta käy rohkeasti niitä kohti.

Minä olen tehnyt joitakin merkittäviä tulevaisuutta koskevia valintoja matkani aikana. Ne tulevat muuttamaan elämäni suuntaa olennaisella tavalla. On kuunneltava sydäntään, sen tämä tie erityisesti opetti. Ja ymmärrän nyt myös sen, mitä tarkoitetaan sanonnalla: ”Tärkeintä ei ole perille pääsy, vaan itse matka.” Tärkeintä on tie, jota kuljet. Jota haluat elämässäsi kulkea ja jollaista haluat elämäsi olevan.

Kiitos, kun olette kulkeneet kanssani ja jakaneet tätä matkaa. Se on ollut minulle tärkeää.

”Luonani paikka on, jonne saa levoton. Tulla ja löytää ikuisen rauhan ja rakkauden.”

9 thoughts on “Luvattu maa”

  1. Voi, itku tuli minullekin tätä lukiessa. Vaikka omasta saapumisestani Santiago de Compostelaan on jo 17 vuotta, pystyn edelleen muistamaan nuo samat fiilikset. Tie muuttaa ja korjaa ihmistä. Siitä voi alkaa uusi suunta elämälle.
    Kiitos, Niina, kun jaoit kokemuksesi. Toivon totisesti että toivut pian ja saat nauttia kaupungista.
    Tästä blogista voisit tehdä kirjan! Olet sinnikäs suomalaisella sisulla kyllästetty Lyyli!

  2. Olen kulkenut kanssasi, hiukan perässäsi. Kiitos kun olet jakanut avoimesti tuntojasi. Lukijan on ollut levollista olla kipujesikin äärellä. Siis taakkasi ei ole siirtynyt lukijan taakaksi, ehkä siirtynyt rukouksena kannattelevien käsien ulottuville.
    Ilo perillepääsystäsi on nyt läsnä – ja huokaus toipumisesi puolesta. Caminosi ei ollut helppo, niin monelaista olet saanut kokea – sisäisesti ja ulkoisesti.
    Ole siunattu uudella tielläsi.

  3. Edellinen nimetön on Saara Kinnunen. Noloa laittaa nimetöntä postia.

  4. Onnittelut perille pääsystä. Hieno kokemus, jota varmasti prosessoit pitkään. Kiitos kirjoituksistasi. Niitä on ollut ilo lukea. Ja väistämättä ne omatkin unelmat nostavat päätään, kun kuulee toisten rohkeista teoista. ❤

  5. Ihan piti aina hiljentyä uuden tekstisi ääreen. Hieno ja rehellinen caminokertomus kuvineen, kiitos siitä! Askeleihisi oli helppo eläytyä ja samalla muistella omaa tallustamista Ranskan tiellä – iloineen, vaikeuksineen, maisemineen, vaelluskumppaneineen…

    Ihanaa että jaoit matkakokemuksesi. Onnittelut perille pääsystä!

  6. Kesäkanttorin ja vuokralaisesi kummi kiittää, kun on saanut lukea blogejasi ja katsoa kuvia. ”Tahtoisin toivoa sinulle, mitä en itse voi antaa, saakoon rakkaus Jumalan, sinua sylissään kantaa…”

  7. Toivoisin, että jatkaisit blogiasi muutamien viikkojen tai kuukausien ajan vielä palattuasi Suomeen. Lukisin mielelläni miten reissu vaikutti pidemmällä tähtäimellä, minkälaisia ajatuksia se herättää jälkeenpäin.

Vastaa käyttäjälle laura Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *