Let it be

Eilen heräsin viideltä pienessä Cardenuela Riopicon kylässä. Nousin ja hipsin ulos huoneesta rinkkoineni. Tein normaalit aamurutiinit: tsekkasin ja rasvasin varpaanvälit ja jalkapohjat ja laitoin suojan jo melkein kokonaan parantuneiden rakkojen päälle. Meistä on tullut läheisiä. Minusta ja jaloistani. Olemme tutustuneet toisiimme aivan uudella levelillä.

Ensimmäistä kertaa oli pimeää, kun lähdin. En löytänyt karttaani siitä missä sen paikka on ja tajusin, että olin unohtanut sen illalla pieneen baariin käydessäni syömässä. Tai siinä uskossa olin. Oli siis selviydyttävä ilman rakkaaksi tullutta opasta ja koitettava katsella merkkejä sitäkin tarkemminkin.

Parhaita hetkiä tällä tiellä ovat hiljaiset aamut. Rakastan pulujen kujerrusta ja juttelen niille takaisin kulkiessani. Samoin isoille ja pienille nelijalkaisille huikkaan huomenet ja vaihdamme haukkujen kanssa kuulumiset. Eilinen aamu oli kuitenkin todella raskas. Koko matkan Burgosiin saakka oli itku silmässä ja perille päästyäni oli pakko kaivaa piilolinssineste rinkasta, kun linssit oli niin sumeat suolaista kyynelistä etten ollut enää varma mihin suuntaan nuolet talojen seinissä osoittivat. Loppupäivän olinkin sitten järjettömän väsynyt. Itkuinen ja väsynyt.

Mietin kävellessäni, että vaihtaisin sen sydämen kivun välittömästi niihin rakkojen kipuihin. Siihen kun ei auta särkylääke. Ei voi laittaa parantavaa salvaa. Mennä apteekkiin ja jalan rakkojen sijaan näyttää kuvaa sydämestä ja kysyä olisiko jotain lääkettä sen haavoihin.

Tiedän, että tälle tielle tulen jättämään elämäni suurimpia unelmia ja haaveita, joista on pakko luopua voidakseen jatkaa elämää. Jotta uusia voisi syntyä toteutettavaksi. On jätettävä taakse niitä unelmia, jotka joskus saivat koko elämän näyttämään sellaiselta mitä ei uskonut olevan olemassakaan. Jotka antoivat uskoa ja toivoa, unelmia jotka olivat täynnä rakkautta. Kaikista unelmista ei kuitenkaan tule totta. Mutta odotan uusia saapuvaksi ja katson, mitkä niistä ovat sellaisia, jotka tuovat elämään ilon ja valon. Rakkauden.

Kun ennen kukonlaulua lähtee liikkeelle ja kävelee reippaasti tylsät 16km lähes kokonaan asfalttia, saavuin Burgosiin jo todella aikaisin. Istuin rauhassa aamiaiselle ja kun siitä nousin jatkaakseni matkaani pääsi suustani ääneen ”Wau!!” Kolme askelta kahvilasta otettuani avautui silmieni edessä valtava Burgosin katedraali. Tarkoitukseni oli jatkaa matkaa vielä ainakin 10km, mutta päätin kuitenkin kurkata katedraaliin, kun täällä nyt kerran olin ja kun se kerran oli auki. Ja samanaikaisesti laskeutuessani portaita kuului jostain ämyreistä Beatlesin: ”Let it be, Let it be…” Ja taas aukesi silmien hanat. Mikään laulu ei olisi voinut sopia siihen hetkeen paremmin.

Kirkossa, tai katedraalin kappelissa oli messu lopuillaan ja huomasin seinältä, että seuraava alkaisi tunnin päästä. Valtavaa tahtojen taistelua: jatkanko matkaa vai jäänkö messuun. Jos jäisin, joutuisin kävelemään siinä kamalassa helteessä koko loppumatkan. Kunnes tajusin: mikä ihmeen kiire minulla on yhtään mihinkään? Ei tasan yhtään mikään. Jäisin tänne ja lepäisin pyhäpäivän. Ja pyhittäisin lepopäivän. Ja niin jäin. Ensin messuun jonka jälkeen alkoikin varsinaiset juhlallisuudet. Ensimmäiselle ehtoolliselle osallistuvien lasten juhla ja sen jälkeen Corpus Christi hienoine kulkueineen pitkin kaupungin katuja. Illalla menin vielä toisen kerran messuun. Katsoin netistä katolisen messun kaavan ja nyt olen käynyt jo niin monessa messussakin, että alan olla jo melkolailla messissä. Tiedän milloin on uskontunnustus, milloin isä meidän ja milloin toivotaan rauhaa kaikille ympärillä oleville. Illalla tajusin viettäneeni ainakin neljä tuntia päivästä tuossa katedraalissa.

Täytyy sanoa, että minulle on ollut tärkeää saada jakaa tätä matkaa kanssanne. Ketä teitä nyt näitä juttuja jaksaa lukea 😊Olen tehnyt joitakin matkoja yksin viimeisten vuosien aikana, kun ei ole elämässä tällä hetkellä sellaista ihmistä, jonka kanssa voisi yhdessä mennä ja nähdä, kokea ja jakaa. Nauraa ja itkeäkin. Ottaa valokuvia ja tallentaa sydämeen kaikki yhdessä nähty ja koettu. Siksikin haluan kirjoittaa, koska on tarve kertoa jollekin jotakin siitä mitä on nähnyt, ajatellut, tuntenut. Yksin matkaaminen ei aina ole kuitenkaan A-luokan matka, vaikka joskus sellaisiakin tarvitaan. Tai ainakin minä tarvitsen. Ja tiesin, että tämä matka minun täytyy tehdä yksin. Mutta Luojalle kiitos, olen tavannut tällä tiellä ihan superkivoja ihmisiä.

Tänään jatkui matka Burgosista ja ensikosketus ”odotettuun” Mesetaan on otettu. Sitä jatkuukin sitten seuraavat päivät. Ukkosrintama kulki juuri sateineen ohi, toiveissa huomenna hieman pilvisempi päivä. Kroppa ja jalat alkaa tottua kaikkeen tähän ja matkasta ja ihmisistä matkalla nauttii jälleen ihan uudella tavalla.

On aika iltarutiineille. Kaivan rasvatuubin ja vaseliinin ja otan jalat hellästi käsiini. Niin tuli ilta ja tuli aamu, niin meni 17. päivä. Matka jatkuu…

Ja se karttakin löytyi.

9 thoughts on “Let it be”

  1. Helpotus täälläkin kun löysit kartan. Kuljen mukana. Teet löytöjä, kuljet syvemmälle. Löydät tyyneyden ja suostumisen, siitä on jo aavistus.

  2. Eilen vasta palasin toiselta Caminoltani. Ensimmäinen Camino toi näkemystä, ymmärrystä ja armoa omaan elämään. Tämän toisen Caminon joka ikisenä päivänä mielessäni soi virsi ”Kiitos sulle Jumalani armostasi kaikesta…” ja erityisesti kohta ”Kiitos että, pyynnöt toiset eivät saaneet täyttyä” . Tämän Caminon läksy oli hiukan vaikeampi niellä. Mutta tavoitan siis hyvin jotakin siitä, mistä tässä kirjoitat. Kiitos ajatusten jakamisesta!!

    1. Kiitos kommentistasi Reija! Monenlaisten ajatusten ja rukousten kanssa täällä mennään. Matkaan on mahtunut niin kiitosta, ylistystä kuin miksi huutajakin. Kaikki kuitenkin kuullaan, se on lohdullisinta ❤️

  3. Mukana minäkin – lukien, rukoillen. Caminoa käydessä mielessä liikkuu tunteiden ja ajatusten vuoristorata, mutta matkamuistoina säilyvät mm. ihanat oivallukset ja syvä kiitollisuus. Kiitos sinulle, että kirjoitat🤗

  4. Olen lukenut blogiasi fb -sivuilta, mutta nyt löysin kauniit valokuvasi. Pidän kirjoituksistasi. Vaelsin yksin keväällä -13 SJPdP-Santiago. Tunnen monissa asioissa yhtäläisyyttä ajatuksiisi. Voimia vaellukseesi!

Vastaa käyttäjälle Sanna Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *