Lepopäivä

Tänään pidin lepopäivän Puente la Reinassa. Annan kahdelle ensimmäisen päivän sateiden seurauksena tulleelle rakolle mahdollisuuden kadota aamuun mennessä. Lisäksi koitan saada pahoin jumiutuneet pohkeet auki ja jalkapohjille lepopäivän. Mutta tämä on kiva pikku kaupunki.

Edellisestä alberguessa piti häipyä seitsemän korvilla ja seuraava aukesi kahdeltatoista. Sen avautumista odotellessa on ollut aikaa käydä rauhassa ihanalla aamukahvilla ja croissantilla. Kulkea hissukseen kaupungin katuja ja istua penkille katselemaan, kuinka viereisen leipäkaupan ovi käy tiuhaan ja sieltä tullaan ulos yksi tai useampi patonki kainalossa. Varpaat ja niiden välissä olevat rakot saavat tuulettua lempeän lämpöisessä tuulessa.

On ollut aikaa istua ja olla. Mutta kyllä oli kerta kaikkiaan vaikea jäädä paikoilleen! Mieli olisi tehnyt kuudelta lähtevien matkaan ja kohti seuraavan etappia. Hetken jo suunnittelinkin käveleväni vähän. Vaikka vain 5km. Ihan vaikka vain seuraavaan kylään. Sain pakottaa itseni jäämään paikoilleni.

Huomasin, että jollain tavalla tuli hätä, että jään jälkeen. Mutta jälkeen kenestä? Mistä? Opaskirjan etappiesimerkeistäkö? Yhtäkaikki mietin, että mitä jos en pääsekään loppuun saakka? Jos en ennätäkään? Aloin huolissani laskea päiviä ja mittailla matkoja. Kunnes tajusin, että kuka sanoo, että määränpää on siellä minne lähtöpaikasta näytti olevan 791km? Mitä, jos minun määränpää onkin ihan joku toinen? Joku jota en osaa edes odottaa.

Jollain tavalla tämän tajuaminen oli vapauttavaa. Pakko ei ole. Santiagoon suunnataan, mutta pakko se ei ole. Jos ei jalat toimi tai kengät on vääränlaiset tähän maastoon, mennään se mikä hyvältä tuntuu ja tullaan toisen kerran uudestaan. Tai jos tämä majataloelämä alkaa todenteolla tökkiä, niin eihän sitä pakko ole jatkaa.

Mutta en vielä ole kuitenkaan hankkimassa matkalippua kotiin, vaikkakin juuri nyt ukkosen pauhatessa ulkona ja taivaan antaessa vettä ihan reippaanlaisesti on olo, että haluan omaan kotiin. Oman peiton alle, rantasaunan portaille katsomaan järvelle ja heittämään koiralle palloa. Mutta kun tietää, että se on mahdollista, on kovin paljon vapaampi ja kevyempi kulkemaan.

Jälleen kerran tavaroiden pakkaus ja unta kaaliin. Tuli ilta ja tuli aamu, niin meni kuudes päivä. Rehellisesti, luulin, että nyt on keskiviikko….

7 kommenttia artikkeliin ”Lepopäivä”

  1. Matkallaolo on parasta caminolla – perillepääsy ei niinkään. Siunausta vaelluksellesi.

    1. Aivan samaa mieltä. Kävely, ihmiset matkalla, ajan rajattomuus, näkymät caminolla, hetki, rutiinit, jokainen uusi päivä – samanlainen kuin edellinen ja aivan erilainen, olivat merkittäviä. Perille pääsyynhään kaikki tuo päättyi. Toki tilalle tulee taas uutta, kotiinpaluu ja arkeen asettuminen olivat minusta myös ihania.

  2. Caminolla tosiaan yllättää jännä eteenpäin haluamisen vietti – tekee mieli liikkeelle, katsomaan mitä mutkan takaa löytyy. Kannattaa joka tapauksessa vaihdella päivämatkojen pituuksia ja antaa kropan levätä tarpeeksi, niin pääkin pysyy paremmin mukana. Minulle ensimmäiset päivät olivat vaikeimpia ja taisi käväistä mielessä sekin, että onko tässä mitään järkeä. Perille päästyä ja kotona tuntuu kuitenkin siltä, että se oli kaikkein tärkein matka, mitä olen koskaan tehnyt. Vieläkään ei mene päivää, etten muistelisi jotakin tai suunnittelisi jo seuraavaa caminoa.

    1. ❤️ Kyllä on pari kertaa jo käväissyt mielessä, että mitä järkeä tässä on. Mutta tarvitseeko kaikessa ollakaan 😊 Asiat kirkastuu kun pysähtyy kuuntelemaan…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.