Olen saanut kolme päivää kulkea matkan tähän saakka kauneimmissa maisemissa. Matkanteko on aika-ajoin hidasta, kun jokainen kukkula pitää kuvata. Ensin se kuvataan, kun se on edessä – tuonne ollaan menossa. Sitten se kuvataan toiseen suuntaan – tuolta sitä tultiin. Lisäksi kaikki matkalla vastaan tulevat kissat ja koirat ja pienet kylät, joitakin patsaita ja avoinna olevat kirkot. Mutta ei tätä kauneutta voi kuitenkaan kuviin vangita. Eivät ne kerro siitä, miten monta hikipisaraa on pitänyt vuodattaa tai tsemppibiisiä kuunnella, jotta on päässyt sinne missä on. Ei näkemäänsä kauneutta voi kuvin välittää.

Siltä tuntuu erityisesti tänään. Istun O’Cebreiron sadunomaisessa kylässä ja kauneimpien maisemien keskellä mitä tällä matkalla on vastaan tullut. Viimeiset päivät on soinut mielessäni laulu: ”Niin kuin vuoret nää ympäröi laaksoamme, sinun armosi, Jumala, meitä ympäröi.” Konkreettisesti on tuntunut siltä, että tie – usein raskaskin – on käynyt vuoren sylissä. Jokapuolelta ne ovat kolmen päivän ajan kaartuneet ylleni ja Cruze de Ferrolle päästessäni hieman pettyneenä mietin, että ihmiskäsi on täysin kykenemätön luomaan mitään niin kaunista, mitä saan nähdä ympärilläni. Kauneutta, mikä nostaa kyyneleet silmiin, kun sitä katsoo. Ja mielen täyttää kiitollisuus: minulla on etuoikeus katsella kaikkea tätä. Ihmiselle, meistä jokaiselle on annettu kaikki tämä. Viljeltäväksi ja varjeltavaksi. Katseltavaksi ja kiitettäväksi. Rukoilen, että jokainen kulkija pitää huolen siitä kauneudesta minkä keskellä saamme elää.

Minun piti oikeastaan kirjoittaa jo eilen, mutta voimat olivat vähissä päästessäni Villafrancaan. Sitä edeltävä päivä oli maastollisesti vielä rankempi. Nämä blogit syntyvät matkalla. Ne syntyvät, kun olen siinä missä olen, enkä yritäkään olla missään muualla. Kun en ajattele mitään. Vaikkakin joskus aika ajoin ajatukset karkaavat koti-Suomeen…

Eilen mietin Tommy Hellsteniltä kuulemaani ajatusta ”olla läsnäolemisen tilassa”. Vai onko se ”olla läsnä olemisen tilassa”? Miten ollaan läsnä? Miten ollaan läsnä olemisessa? Ajattelen, että se on taito, jota itse olen saanut osaltaan tällä matkalla opetella, sillä tällä tiellä ei ole aikaa. Se on ihmeellistä. Tajusin toissapäivänä tehneeni matkaa tasan neljä viikkoa, tänään 3.7.2017 tasan kuukauden. Kun katson iltaisin päivän aikana ottamiani kuvia, joita lataan myös Facebookkiin, kun Wi-Fi on suotuisa, olen yllättynyt monta kertaa näkemästäni. Oliko tuo todellakin tänään? Ai niin, se oli se kylä ja se pieni kissanpentu jonka kanssa leikin… Tällä tiellä on ollut jollain tavalla päättymättömällä matkalla. Matkan alkaessa viisi viikkoa tuntui ajalta, jota ei voi käsittää. Menisikö se nopeasti vai hitaasti? Nytkään en osaa sanoa. En pysty sanomaan onko tämä ollut pitkä aika vai lyhyt aika. Aikaa ei yksinkertaisesti ole eikä sitä pysty selittämään. On vain päivän matka. Ja kuinka usein tuo lempivirteni 338 ”Päivä vain ja hetki kerrallansa” onkaan ollut huulillani. Tämän levollisuuden ja tietynlaisen ajattomuuden toivoisin voivani säilyttää elämässäni täältä palattuani. Sitä kohden aion ainakin käydä. Olemaan läsnä olemisen tilassa, elämään läsnäolemisen tilassa.

Se vende. Nuo sanat ovat tulleet vastaani satoja kertoja matkan aikana. Myydään tai myytävänä. Eilen mietin kulkiessani se vende – talojen ohitse, että miltähän tuntuisi asua näiden vuorten sylissä? Ja tänään katsoessani tätä kauneutta ympärilläni, kysyn sitä todella. Kyllästyisinkö katsomaan tuota eteeni maalattua maisemaa, noita auringon kultaamia vuoria Kyllästyisinkö hiljaisuuteen? Siihen, että kaikki on niin kovin pientä. Yksinkertaista. Vai olisko elämä tällaisessa pienessä kylässä elämistä Taizen hengessä: ilossa, yksinkertaisuudessa ja armahtavaisuudessa? Olisinko enemmän läsnä? Kasvattaisin pihalla maissia ja kesäkurpitsaa ja vaihtaisin niitä naapurin kanssa kananmuniin ja vuohenjuustoon.

Ei ole yhdentekevää missä koti on. Kodin tulisi olla paikka, missä saat olla vapaa. Missä olet läsnä olemisen tilassa sekä läsnäolemisen tilassa kaikkine ajatuksinesi ja tunteinesi. Kokonaisena itsenäsi. Ei se muuten ole koti.

Tietävätköhän ihmiset täällä elävänsä paratiisissa? En tiedä, mutta minä aion nauttia tästä paratiisista yhden illan, yön ja aamun. Menen messuun klo 19 ja kiitän siitä, että tämä kauneus on silmieni eteen asetettu. Kiitän myös sisukkaasta japanilaisesta Yumista, jonka tapasin tänään muutaman päivän tauon jälkeen ja jota sain tsempata viimeiset 14km kiipeämään huipulle saakka. Tuntui hyvältä nähdä, että hän sisukkaasti vain kulkee valtavan reppunsa kanssa.

Matka jatkuu, mutta lähenee loppuaan. On aika alkaa jo valmistautua tulevaan…

Ja jälleen: jos olet tiellä, älä jätä kipuamatta O’Cebreirolle. Se on vaivan väärti ❤️