Kotiinpalaajat

Rauta kolisee rautaa vasten. Istun viimein junassa, sen lemmikkivaunussa vieressäni iso lemmikkieläin. Rantamaja, jonka oven suljin toinen päivä kesäkuuta, odottaa meitä takaisin. Tai ainakin me odotamme sen oven avaamista. Koira ehkä eniten rantaa ja että pääsee vesileikkiensä pariin. Minä puolestani rantasaunan portaita ja rauhallista hetkeä, kun saan istua portailla ja katsella järvelle tyynenä kesäiltana ja haistella hyttyssavun tuoksua. Ehkä paistaa saunan uunissa tai pihanuotiossa kesän ensimmäinen makkara ja syödä se sinapin kanssa.

Suomen kesä käy jo kohti syksyä, tänä vuonna kesä täällä meni minulta puolittain ohi. Mutta jos muutamiin edellisiin kesiin vertaa, niin en voi sanoa, että harmittaisi. Tänä vuonna kesälomani ei ollut yksinäinen, niin kuin niin monena aiempana vuonna on ollut. Ei tarvinnut miettiä mitä tekisi ja minne menisi. Kenen kanssa olisi. Ympärillä oli ihmisiä ja samaan aikaan läsnä oli kuitenkin myös oma olo ja oma tila.

En edelleenkään pysty sanomaan oliko Caminolla vietetty aika pitkä vai lyhyt. Tällä hetkellä se kaikki tuntuu myös täysin unenomaiselta. Kaikki tiehen liittyvä on kuin ote jonkun toisen kirjasta. Luku, joka ei kerrokaan minun elämästäni. Hätäännyn jälleen, kun en enää saa kiinni vaelluksen tunteista, hajuista, maisemista, tunnelmista. Näinkö nopeasti se kaikki unohtuu? Näinkö nopeasti kaikki palaa kulkemaan samoilla raiteilla niin kuin tämä juna? Muistan jonkun kommentoineen yhtä blogiani ajatuksella, että tieltä ihminen palaa kotiinsa, elämäänsä, on sopeuduttava ja ”aloitettava jotain vanhaa alusta uudella tavalla.”

Aloitettava jotain vanhaa uudella tavalla. Siitä tunteesta saan kiinni: jotakin minussa, sisälläni, on peruuttamattomasti muuttunut. En vielä osaa nimetä sitä, mutta tiedän, että se jo aavistellen elää minussa. Elämä ei tule jatkumaan samalla tavalla. Enkä haluakaan sen jatkuvan. On aika antaa uusien lempeämpien tuulien puhaltaa. Ja silti mietityttää miten se onnistuu, kun minä olen se, joka olen hetkeksi poikennut raiteilta enkä halua enää palata kulkemaan niitä samoja polkuja. Miten kerron sen muille? Miten osaan pitää kiinni siitä mikä on minulle ja minun ja oman hyvinvointini kannalta tärkeää? Istun alas pöydän ääreen ja aloitan listani kärjessä olevasta, minulle merkittävimmästä asiasta ja muutoskohteesta. Ja niin on otettu ensimmäisen askel.

Suomeen palattuani vanhempani saivat heidän luonaan kesälomaa viettäneen koirani lisäksi hoidettavakseen yli-ikäisen tyttärensä. Pitkän vaelluksen ja viimeisenä päivänä alkaneen ja kokonaisuudessaan kahdeksan vuorokautta kestäneen kovan ripuloinnin ja alun oksentelun seurauksena keho oli kuivunut turhan paljon, mistä johtuen sain viettää petipotilaana niin päivät Santiagossa kuin ensimmäiset päivät koti-Suomessa. Bakteereita ei kuitenkaan viljelyissä löytynyt, joten syy sairaudelle jää ehkä lopullisesti salaisuudeksi. Nyt pienin askelin ja edelleen kovasti nesteitä tankaten kohti parempaa huomista.

Moni on pyytänyt, että jatkaisin kirjoittamista vielä muutaman blogin verran kotiin palattuani. Aion jatkaa kirjoittamista. Se on yksi asia, joka on elämässäni jäänyt kokonaan pois muiden asioiden täyttäessä tilan, joka olisi minua itseäni varten. Sydämessä ja mielessä on varmasti niin paljon sellaista talletettua, joka sekin vasta aavistelee. Joka odottaa muodon saamista, sanoiksi pukemista, tietoiseksi tulemista. Monet kokemukset ja ajatukset matkan varrella odottavat, että asettuisin niiden puhetta vielä kuulemaan.

Pyhiinvaellustoimiston kappelissa pyöri diaesitys, jota pysähdyin kyyneleet silmissä katselemaan todistukset haettuani ja mielessäni ajatus: minä todella kävelin tuon koko matkan…. Ehkäpä muutamissa seuraavissa blogeissa lähdenkin liikkeelle joistakin näistä diaesityksen kysymyksistä…

  • What have I learned from my Camino?
  • Where did I find God in my Camino? Remember one or two special moments.
  • What did this teach me about life?
  • The beatitudes the pilgrim: Blessed are you pilgrim, if you discover that the ”camino” opens your eyes to what is not seen.
  • Blessed are you pilgrim, because you have discovered that the authentic ”camino” begins when it is completed.
  • Blessed are you pilgrim, if your knapsack is emptying of things and your heart does not know where to hang up so many feelings and emotions.

5 thoughts on “Kotiinpalaajat”

  1. Voi jatka ihmeessä kirjoittelua! Sinun kristillinen pohdinta on aitoa, rehellistä ja ymmärrettävää. Siihen on niin hyvä samaistua ja jäädä itsekin pohtimaan <3
    Olet siunattu kirjoittaja!!

  2. Upeeta että joku saa paperille noita tunteita.
    Terveisin yks caminoon hurahtanut

  3. Koskettavaa. Kummallista mutta aika ei hävitä camino kokemuksia. Itse asiassa nyt – kiitos kirjoittamisen- ymmärrän kokemuksiani kahden ja kolmen vuoden takaisiin caminoihin liittyen uudella tavalla. Kirjoita siis! Tee blogistasi eteenpäin työstäen kirja. Sinulla on upeaa materiaalia!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.