Kipua ja kyyneleitä

Estella – Los Arcos 21km -Los Arcos – Viana 18km

Eilen en kirjoittanut. Ei huvittanut. En jaksanut. Mutta tänään kirjoitan. On ollut kaksi melkoisen vaikeaa päivää putkeen. Osin samoista, osin eri syistä.

Jokaisessa kylässä on kirkko. Luonnollisesti katolinen. Usein ne ovat melkoisen upeita ilmestyksiä. Itse olen viehättynyt enemmän pienistä ja pelkistetyistä kuin isoista ja koreilluista kirkoista. Poikkean kurkkaamaan sisään kirkon ovista aina kun mahdollista. Kirkonmenojakin taitaa olla joka päivä.

Eilen menin illalla messuun Los Arcosissa. Olo oli itkuinen mm. kipeistä jaloista johtuen ja tuntui, etten kertakaikkiaan voi käsittää miksei rukoustani jo kuulla ja saisin kävellä terveillä jaloilla viikon kivun ja ison särkylääkepaketillisen jälkeen. Mukava olisi iltaisin kävellä ja kierrellä kyliä ja katsella paikkoja, mutta käveleppä näillä jalkapohjilla. Olen tilannut uudet jalat loppumatkaksi. Ei ole paketti saapunut vielä.

Kun pääsin sisään kirkkoon, siellä oli jälleen ruusukkorukous meneillään. Messu alkaisi vartin päästä klo 20. Kun istahdin penkkiin, kyynelkanavat aukesivat ennen kuin ehdin silmiä räpäyttää. Ulos sai tulla pettymys, kipu, väsymys ja harmitus. Kaikki se joka sillä hetkellä tuntui suuremmalta kuormalta kuin jaksaisi kantaa. Kirkko on minulle paikka, minne saan mennä ja missä saan olla juuri sellaisena ja niiden tunteiden kanssa kuin kulloinkin on.

Ja niin minä itkin. Itkin ulos kaiken sen mikä sillä hetkellä halusi ulos tulla. Ja rukoilin. Melkeimpä vain yhtä asiaa: sitä, että vielä jonain päivänä tällä reissulla saisin lähteä aamulla matkaan ilman, että tarvitsee ottaa satsia särkylääkettä. Että pystyisi astumaan ilman, että kauheasti koskee. Että voisin kirjoittaa blogin, missä saisin todeta että jalkavaltakunnassa kaikki hyvin ja matka taittuu kuin tanssi.

Mutta ei ne timantitkaan hiomatta miltään näytä. Tiedä millaiset astimet tässä onkaan valmistumassa!

Silti mielessäni yläkerrasta tivasin, että miksi nämä rakot juuri tälle reissulle? Tälle jota olen niin kovasti odottanut. En muista, että olisin ikinä saanut rakkoja vaelluksillani Suomessa. Ehkä siis juuri siksi… 😊

En kuitenkaan ole ainoa ja se on jollain tapaa lohdullista huomata. Hyväkuntoiset miehet ja naiset kertovat samoista ongelmista, monella asiat vieläkin huonommin. Taivallus ottaa kovakuntoisillakin koville hankalassa maastossa ja nyt lisäksi tässä paahteessa. Mutta olemme samalla tiellä. Jaamme samat kivut ja polut. Silti jokaisella oma tiensä.

Itkun lomassa myös kiitin. Kiitin siitä, että olen kaikesta huolimatta saanut jatkaa matkaa. Kävellyt jo pitkälle päälle 100km ja aie on jatkaa tästä eteenpäinkin. Myöhemmin illalla kiitin ystävästä ja pienestä hetkessä puhelimessa kanssaan. Se oli tärkeä hetki ja antoi toivoa.

Kaksi päivää on myös ollut suomalaisittain sanottuna melkoista helleaaltoa. Lämpötilan ollessa jo kuuden aikaan aamulla lähtiessä +20astetta, haluaa kiiruhtaa aamupäivän ensimmäiset tunnit päästäkseen mahdollisimman pitkälle siedettävissä lukemissa.

Lämpö myös väsyttää, kiristää pinnaakin. Lisäksi kuormittaa se, että täytyy koko ajan kommunikoida itselleen vieraalla kielellä. Aivot ja mieli on – kropasta puhumattakaan – ylikuormitustilassa. Minne johtaa niistä kaikki se ylimääräinen jännite?

Olen ottanut tavaksi, että aamun ensimmäisen tunnit tai pari tuntia kuljen kuunnellen Taize-lauluja. Tänään mielessäni soi pitkälle päivään laulu:

”Me yössä kuljemme yössä ja kaipaamme luokse lähteen. Tietämme vain jano valaisee. Tietämme kaipaus ohjaa.”

Nuo aamun hetket ovat kuin ylijännitesuoja. Suoja, jonka johdosta tie on jälleen hetken kevyempi kulkea.

Ps. Bootsit on rasvattu. Huomenna ainakin ne kulkee kuin salama. Saa nähdä pysyykö koivet kyydissä 😉

13 thoughts on “Kipua ja kyyneleitä”

  1. Toivon, että jalkasi paranevat pian, että voit nauttia kävelystä. Eivätkö rakkolaastarit toimi sinulla? Minulle tuli muutama rakko (kolme, edellisen parannuttua aina samaan paikkaan pikkuvarpaaseen), mutta compeed rakkolaastarit toimivat loistavasti. Niiden kanssa rakot olivat täysin kivuttomia.

    Buen camino!

    1. Kiitos Mervi! ❤️ Alkuun rakkolastarit oli ihan jees, mutta taitavat ovat vähän tulehtuneet ja toinen ei suinkaan pienene vaan tuntuu että leviää leviämistään… En kehtaa laittaa rakkolaastareita, kun pitäisi antaa niiden tuulettua myös kunnolla…

      Olen kuitenkin luottavainen, että vielä se kivuton päivä tulee ja nuo vielä tuosta paranee 😊 Ja lääkäri on keksitty, jos oikein pahaksi menee… 😊

  2. Siunatkoon sinua eli antakoon kaikkea parasta mahdollista, tiedät kyllä Kuka….

  3. Hei taas!
    Onpa rankkaa! Ethän sinnittele suomalaiseen tapaan liikaa. Minun siippani sai aika kamalan rakon ennenkuin meni lääkäriin.
    Oma pyhiinvaellukseni on tällä hetkellä kirjoittamista. Ajattelin siitä pätkän Sinulle tätä vielä julkaisematonta ja työn alla olevaa ”matkaevääksi” laittaa, koska laulu on Sinulle tärkeää:

    Musiikki tuo iloa, se liittää ihmisiä yhteen. Musiikki auttaa ihmistä hiljentymään. Musiikki ja laulut liittyvät vahvasti caminoon nykyäänkin. Ne tuovat lohtua ja turvaa, kun on uupunut. Sen koin vahvasti kaikista rankimmilla osuuksilla. Kirkko-isä Basiliukselta on nykyaikaan saakka kulkeutunut sanonta, että virsi ajaa pois demonit ja vetää puoleensa enkelten avun. Laulu on Basiliuksen mukaan enkelten teos, taivaallinen siunaus, henkinen suitsuke. Virttä veisaavasta ihmisestä puhuu myös Bernand Clairvoux sanoen: “Sillä pyhät enkelit ovat virttä veisaavan seurana.” Laulaessaan ihminen saa hyvää seuraa! ( Druidiset sirut)

    Hyvää uutta viikkoa!
    Marjatta

    1. Katson miltä huomenna näyttää, mutta todennäköisesti kävelen apteekkiin ja kysyn ohjeet jonkun doktorin tai doktorinnan luokse. Miksi pilata reissu jos apuakin on mahdollista saada 😊Siinä olen suomalainen, että lääkäriin en mene kuin vasta pää kainalossa. Mutta jospa tämä tie opettaisi siitäkin tavasta pois ja hakemaan apua kun sitä tarvitsee 😊

      Päivämatkat ei ole olleet pahoja enkä kävele enempää kuin pystyn. Vaikka vaikea on jäädä paikoilleen, kun tie vetää puoleensa…

  4. Myötäelämiseni. Melkein istuin kirkon penkissä lähelläsi, laskin käteni olallesi. Lepää. Lepää. Anna kiireen mennä, mielen pysähtyä.

  5. Sain vain yhden rakon – suuren pikkuvarpaaseen. Koska olen diabeetikko menin julkiseen lääkäriin – ei kuluja – sain avun ja komennon päivän lepoon. On tulos. Matka jatkui vrk:n jälkeen.

  6. Jos se yhtään rohkaisee: kummallakin (Port.C. ja VdlP) caminolla tuli minulle alussa rakkoja, mutta n 200 km jälkeen tilanne rauhoitui. Vaelsin santaaleilla. Tsemppiä ja siunausta sulle! 🙏🏼👍🏻

    1. Tilanne tosiaan alkaa helpottua. Nyt menty jokunen kymmen vajaa 300km ja kivut on poissa ja uusi iho alkaa elää 😊

  7. Rohkeutta! Minun caminoni presiis kuin sinulla. Samalla lailla rukoilin terveitä jalkoja. Päiväkirjaani piirtelin rakkotilanteen päivityksiä, kun rakkoja tuli lisää ja lisää huolimatta compeedista, linereista, merinovillasukista ja vanhoista tutuista kengistä. Parin lepopäivän jälkeen rakot umpeutuivat, lähes paranivat tullakseen takaisin ja parantuakseen jälleen. Viimeisin rakko tuli Santiagon kadulla! Ja silti; ihana ihana camino. Odotan päivää kun pääsen taas tuskien taipaleelle…

    1. Tänään kiitän sitä apteekin tyttöä, jolle näytin kuvan jalan rakosta ja hän kaivoi kaapistaan jotain salvaa. Enää ei ole kipuja ja uusi iho alkaa kasvaa alle. Mutta samanaikaisesti on molemmat jalat saaneet uudet rakot edellisten viereen 😂Mutta kun näin miehen, jolla oli melkein koko päkiän kokoinen rakko jalassa totesin, että en valita enää yhtään näistä omista pienistäni…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.