Ecce Homo. Katso ihmistä.

Ecce homo. Katso ihmistä. Tänään alkumatkasta ohitin kyseistä nimeä kantavan pienen pienen kappelin. Piipahdin sisään niin kuin tavallisesti, mikäli kirkon tahi kappelin ovi on auki. Suloinen iäkäs rouva otti minut ystävällisesti vastaan ja leimasi passini. Se olikin viimeinen leima ensimmäiseen passiini. Ecce Homo. Katso ihmistä, luki myös tuossa leimassa.

Kulkiessani yritän usein palautella mieleeni kulkemiani etappeja ja samalla ihmisiä, joita olen tällä tiellä tavannut. Huomaan hymyileväni heitä ajatellessani. Ihania tyyppejä. Läheskään kaikkien nimiä en edes tiedä, vaikka olemme jakaneet matkaa enemmän tai vähemmän yhdessä. Katsoneet hetken toisiamme, katsoneet hetken ihmistä, sitä toista rinnallakulkijaa. Ja joku heissä on koskettanut niin, että olen heidät huomannut ja mieleeni näin painanut.

Tänään starttasin Astorgasta ja huomenna heti aamusta matka käy mäen päälle, missä odottaa Cruz de Ferro. Korkean mäen päällä olevan ristin juuren saa kulkija laskea kiven, jonka on tuonut kotoa mukanaan. Minä onneton unohdin kiveni, mutta se ei tarkoita etteikö mielessä olisi asioita mitä voisin tuon ristin juureen jättää. Ehkä jätän sinne jotakin muuta kuin kiven. Jotakin, johon voisin sisällyttää oman kuormani. Sen, jonka haluaisin luovuttaa pois ja antaa Ristin Herran kannettavaksi.

Leonissa samassa hostellissa kanssani yöpyi molemmat yöt nuori japanilainen tyttö. Hän aloitti oman Caminonsa Leonista samana päivänä kuin itse jatkoin matkaani lepopäivän jälkeen. Hymyillen kuuntelin häntä, urheaa pientä ja nuorta tyttöä, joka olisi aloittamassa omaa Caminoaan. Joka oli lähdössä sille samalle tielle, jota itse olin käynyt jo yli kolme viikkoa. Hän oli niin suloisen innoissaan kaikesta tulevasta ja edessä olevasta. Ei ollut pysyä housuissaan – niin kuin en itsekään neljä viikkoa sitten. Tapasin hänet myös ensimmäisen etapin päätteeksi, kun satuimme samaan albergueen ja vastakkaisiin sänkyihin. Kysyin kuinka ensimmäisen päivän matka oli mennyt ja hän innoissaan sanoi kasvot loistaen, että hyvin ja ”We did it!” Hymyilin hänen onnelleen ja ilolleen, sillä tunnistin sen saman itsessäni ensimmäisenä päivänä saapuessani Orissoniin.

Seuraavana päivänä ohitin hänet Kaija Koon avustuksella eräässä pitkässä nousussa. Musiikilla on muuten ihmeellinen vaikutus ja merkitys. Aamuisin nautin, jos saan kuunnella luonnon ääniä, mutta mikäli tie kulkee metelissä autotien reunaa, laitan luurit korviin ja Taize-laulut soimaan. Levollinen alku päivälle, minun aamuni täytyy olla sellainen tai muuten olen koko päivän kiukkuinen. Jos sen sijaan puolenpäivän aikaan on ihan poikki ja kyllästynyt jo kaksi päivää jatkuneeseen järkyttävän kylmään ilmaan ja vielä kylmempään vastatuuleen, ei siinä auta laittaa luureista soimaan Taize-lauluja ja kuunnella kuinka ”Herra rientää meitä vastaan, ei jätä meitä koskaan…” Ei riennä. Ei ainakaan Herra Albergue. Kyllä perille on mentävä ihan itse ja silloin tarvitaan takatuupparia. Tällaisena tuupparina itselläni toimi eilisissä mäissä Kaija Koo ja hänen kappaleensa ”Hillitse itsesi.” Kun kukaan ei nähnyt, en todellakaan hillinnyt itseäni, vaan yritin hyppiä painavan rinkkani kanssa ja muutaman kerran pyörähtelin ympäri kädet kohti taivasta keskellä tietä tanssien ja lauloin täysiä mukana.

Tuo tapaamani pieni nuori japanilainen tyttö kantaa rinkkaa, joka painaa varmasti parikymmentä kiloa. Näin hänen rinkkansa ensimmäisen kerran eilen ohittaessani hänet Kaijan kanssa mäessä. Hän ei ehkä myöskään hymyillyt enää niin leveästi kuin edellisinä päivinä. Taakka selvästi painoi hänen harteitaan. Tänään jälleen ohitin hänet matkallani ja jäin hetkeksi kulkemaan kanssaan. Sanoin, että hänen reppunsa näyttää melko painavalta. Hän totesi saman itse. Jos olisin tuo japanilainen ystäväni, joka tuntee Muumit ja Marimekon ja osaa sanoa suomeksi kiitos, niin jättäisin tuon valtavan kuorman välittömästi huomiselle ristille.

Mutta ehkä kuitenkin sain olla myös enkeli hänelle ja esimerkilläni kertoa, että rinkan voi joskus lähettää myös seuraavaan kohteeseen edeltäkäsin, niin kuin olen itse tehnyt muutaman kerran kerätäkseni voimia jatkaa matkaa. Hän kyseli faktat miten homma toimii ja luulen, että huomenna hän ei kanna tuota valtavaa reppuaan. Puolessa välissä matkaa älysin vasta ajatella, että miten en hoksannut kysyä voisinko ottaa jotakin hänen taakastaan kantaakseni. Tuli syyllisyys siitä, etten tajunnut tarjota kevyttä päiväreppuani avuksi. No, toivon, että sain olla ainakin näin ilosanoman tuoja hänen taipaleelleen.

Ystäväni kirjoitti yhdessä viestissään ennen lähtöäni, että ”Mitä vähemmän sinulla on kannettavaa, sitä vapaampi olet.” Se on niin totta. Niin tällä tiellä kuin ihan koko elämässä. Mitä vähemmän sinulla on kannettavaa, sitä vapaampi olet. Miksi suotta kantaa mukanaan sellaista, mistä luopuminen voisi vapauttaa sinut elämään rikkaampaa elämää? Joista voisi vapautua ihan vain, kun jättäisi ne selästään? Usein ne turhat mukana kantamamme kuormat ovat ihan itse keräämiämme kuormia tai toisten harteillemme asettamia. Toki jokaisella ristinsä kannettavanaan, mutta mistä tietää mikä on annettu ja mikä itse kasattu ja reppuun pakattu? Olisiko jo aika antaa mennä? Aika viskata menemään ne turhat taakat. Sillä miten paljon kannammekaan mukanamme ihan turhia kuormia? Niitä joista voisimme vapautua, kun vain uskaltaisimme jättää ne pois pysäkille ja jatkaa matkaamme vapaana.

Tänään muutama kilometri ennen Rabanal del Caminoon saapumista oli noin kilometrin mittainen aita. Tuo aita oli pysäyttävä. Samankaltainen oli jo aiemmin hieman ennen Leonia. Koko noin kilometrin mittainen aita oli täynnä ristejä. Tikuista ja puukepeistä tehtyjä ristejä. Katselin niitä koko tuon matkan ja pysähdyin laittamaan verkkoaitaan myös oman ristini.

Tuolla verkkoaidalla oli minulle tärkeä viesti. Ecce Homo. Katso ihmistä. Katso Häntä, joka kulkee kanssasi, katso Häntä, joka kuoli vuoksesi. Katso heitä, joita kohtaat matkallasi.

Huomenna käyn yhden tämän matkan merkkipaalun juurelle. Jätän sinne oman ristini ja omat taakkani, kiitän ja pyydän: ”Katso ihmistä. Katso minua ja kulje kanssani tämä matka loppuun saakka.”

2 thoughts on “Ecce Homo. Katso ihmistä.”

  1. Kiitos Niina blogistasi. Se on ”koukuttava”.
    Loppumatkallesi: Iankaikkinen Jumala, Sinä kutsut meidät tehtäviin, joiden lopputulosta emme voi nähdä.
    Sinä kutsut meidät poluille, joita emme ole kulkeneet ja vaaroihin, joita emme tunne.
    Anna minulle rohkeutta ja uskoa lähteä pelotta, tietämättä minne kuljen, mutta tietäen, että Sinun kätesi ohjaa ja rakkautesi kannattelee minua. Aamen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.