Rauta kolisee rautaa vasten. Istun viimein junassa, sen lemmikkivaunussa vieressäni iso lemmikkieläin. Rantamaja, jonka oven suljin toinen päivä kesäkuuta, odottaa meitä takaisin. Tai ainakin me odotamme sen oven avaamista. Koira ehkä eniten rantaa ja että pääsee vesileikkiensä pariin. Minä puolestani rantasaunan portaita ja rauhallista hetkeä, kun saan istua portailla ja katsella järvelle tyynenä kesäiltana ja haistella hyttyssavun tuoksua. Ehkä paistaa saunan uunissa tai pihanuotiossa kesän ensimmäinen makkara ja syödä se sinapin kanssa.

Suomen kesä käy jo kohti syksyä, tänä vuonna kesä täällä meni minulta puolittain ohi. Mutta jos muutamiin edellisiin kesiin vertaa, niin en voi sanoa, että harmittaisi. Tänä vuonna kesälomani ei ollut yksinäinen, niin kuin niin monena aiempana vuonna on ollut. Ei tarvinnut miettiä mitä tekisi ja minne menisi. Kenen kanssa olisi. Ympärillä oli ihmisiä ja samaan aikaan läsnä oli kuitenkin myös oma olo ja oma tila.

En edelleenkään pysty sanomaan oliko Caminolla vietetty aika pitkä vai lyhyt. Tällä hetkellä se kaikki tuntuu myös täysin unenomaiselta. Kaikki tiehen liittyvä on kuin ote jonkun toisen kirjasta. Luku, joka ei kerrokaan minun elämästäni. Hätäännyn jälleen, kun en enää saa kiinni vaelluksen tunteista, hajuista, maisemista, tunnelmista. Näinkö nopeasti se kaikki unohtuu? Näinkö nopeasti kaikki palaa kulkemaan samoilla raiteilla niin kuin tämä juna? Muistan jonkun kommentoineen yhtä blogiani ajatuksella, että tieltä ihminen palaa kotiinsa, elämäänsä, on sopeuduttava ja ”aloitettava jotain vanhaa alusta uudella tavalla.”

Aloitettava jotain vanhaa uudella tavalla. Siitä tunteesta saan kiinni: jotakin minussa, sisälläni, on peruuttamattomasti muuttunut. En vielä osaa nimetä sitä, mutta tiedän, että se jo aavistellen elää minussa. Elämä ei tule jatkumaan samalla tavalla. Enkä haluakaan sen jatkuvan. On aika antaa uusien lempeämpien tuulien puhaltaa. Ja silti mietityttää miten se onnistuu, kun minä olen se, joka olen hetkeksi poikennut raiteilta enkä halua enää palata kulkemaan niitä samoja polkuja. Miten kerron sen muille? Miten osaan pitää kiinni siitä mikä on minulle ja minun ja oman hyvinvointini kannalta tärkeää? Istun alas pöydän ääreen ja aloitan listani kärjessä olevasta, minulle merkittävimmästä asiasta ja muutoskohteesta. Ja niin on otettu ensimmäisen askel.

Suomeen palattuani vanhempani saivat heidän luonaan kesälomaa viettäneen koirani lisäksi hoidettavakseen yli-ikäisen tyttärensä. Pitkän vaelluksen ja viimeisenä päivänä alkaneen ja kokonaisuudessaan kahdeksan vuorokautta kestäneen kovan ripuloinnin ja alun oksentelun seurauksena keho oli kuivunut turhan paljon, mistä johtuen sain viettää petipotilaana niin päivät Santiagossa kuin ensimmäiset päivät koti-Suomessa. Bakteereita ei kuitenkaan viljelyissä löytynyt, joten syy sairaudelle jää ehkä lopullisesti salaisuudeksi. Nyt pienin askelin ja edelleen kovasti nesteitä tankaten kohti parempaa huomista.

Moni on pyytänyt, että jatkaisin kirjoittamista vielä muutaman blogin verran kotiin palattuani. Aion jatkaa kirjoittamista. Se on yksi asia, joka on elämässäni jäänyt kokonaan pois muiden asioiden täyttäessä tilan, joka olisi minua itseäni varten. Sydämessä ja mielessä on varmasti niin paljon sellaista talletettua, joka sekin vasta aavistelee. Joka odottaa muodon saamista, sanoiksi pukemista, tietoiseksi tulemista. Monet kokemukset ja ajatukset matkan varrella odottavat, että asettuisin niiden puhetta vielä kuulemaan.

Pyhiinvaellustoimiston kappelissa pyöri diaesitys, jota pysähdyin kyyneleet silmissä katselemaan todistukset haettuani ja mielessäni ajatus: minä todella kävelin tuon koko matkan…. Ehkäpä muutamissa seuraavissa blogeissa lähdenkin liikkeelle joistakin näistä diaesityksen kysymyksistä…

• What have I learned from my Camino?
• Where did I find God in my Camino? Remember one or two special moments.
• What did this teach me about life?
• The beatitudes the pilgrim: Blessed are you pilgrim, if you discover that the ”camino” opens your eyes to what is not seen.
• Blessed are you pilgrim, because you have discovered that the authentic ”camino” begins when it is completed.
• Blessed are you pilgrim, if your knapsack is emptying of things and your heart does not know where to hang up so many feelings and emotions.

Aabrahamille Jumala lupasi, että Hän johdattaa kansasta luvattuun maahan. Maahan, joka tulvii maitoa ja hunajaa.

Kesäkuun kolmantena päivänä en tiennyt vielä, mitä tämä tie on ja minne se minua vie. Lukiessani aiempia postauksiani huomaan olleeni myös epävarma siitä, tulenko pääsemään loppuun saakka. Oli hetkiä alkumatkasta, kun itkin kipeää rakkoa molemmissa jaloissa ja rukoilin, että saisin jonain aamuna lähteä matkaan ilman kipua, kyyneleitä ja särkylääkkeitä. Ja minä sain. Ja vieläpä puolet matkasta. Oli hetkiä, kun jalkapohjat olivat niin kipeät kovalla alustalla kävelemistä, että toivoin jonkun pyhiinvaelluspyöräilijöistä tarjoavan kyytiä ja jonkun kerran tunsin myös kiusausta jäädä bussipysäkille odottamaan isoa autoa.

Lukemattomia kertoja olen hieronut sääriä, pohkeita ja jalkapohjia seuraavaa päivää varten ja tehnyt jokusen venytysliikkeen lihaksia huoltaakseni. Olen herännyt järjettömän väsyneenä, joka paikkaa kolottaen ja suunnannut tielle aamu toisensa perään. Kävellyt jokaikisen metrin ja ylittänyt joet ja mäet.

Olen saanut nähdä kauniita auringonnousuja, kulkea rauhassa omaan tahtiin. Nauttinut silmää hivelevistä maisemista, luonnosta, maaseudusta ja sen eläimistä. En kuitenkaan ole kulkenut niin levollisesti ja ajan kanssa kuin olisin toivonut ja voinut – melkein joka päivä jokin ajatus takaraivossa sai jännittämään paikan löytymistä alberguessa, vaikka vain kaksi kertaa olin viimeisten paikan saaneiden joukossa. Olisin siis voinut kulkea vieläkin rauhallisemmin.

Olen kulkenut sateessa, auringonpaahteessa, pimeässä ja sumussa. Kaikissa noissa maisemissa ja ilmanaloissa myös mielialaltani. Itkenyt, nauranut ja laulanut. Ollut levollinen ja ahdistunut, hämmentynyt ja äärimmäisen kiitollinen. Kiitollinen, että minulla on tämä mahdollisuus. Tosin mahdollisuuksia on, kysymys on vain käytämmekö niitä vai annammeko liukua ohitsemme syystä tai toisesta.

Kolme viimeistä päivää matkaani tahditti Joensuulaisen Tikva-kuoron albumi ”Maitoa ja hunajaa”. Koko matkan ajan aina, kun uupumus on alkanut iskeä, on musiikilla ollut ihmeellinen vaikutus. Se on tsempannut eteenpäin tai rauhoittanut enkä sen takaa kuule omaa läähätystäni tai ajattele väsymystäni.

Lauantaina eukalyptusmetsässä kävellessäni yhtäkkiä koko kroppaa ravisteli valtava itku. ”Luvattu maa, luvattu maa, luvattu maa, joka tulvii maitoa ja hunajaa…” Musiikki tulvi luureista korviini ja täysin ilmoittamatta valtava kyynelmeri täytti silmät, kun tajusin, että huomenna olen perillä. Samaan aikaan itkin, hymyilin, nauroin ja kiitin. Osin vaivainen vaellukseni on päättymässä ja saan nähdä unelmani täyttymyksen. Itku piti sisällään viiden viikon aikana koetun ja tiesin, että perille päästyäni tulen itkemään vielä enemmän. Ilosta, että olen viimein perillä. Ilosta, että sain tehdä tämän matkan ja nähdä yhden unelmani täyttyvän.

Itkun on täytynyt tulla myös Israelin kansalta, kun he lopulta pääsivät pois orjuudestaan ja kuumalta aavikolta. Saivat sen levon, jonka Herra oli luvannut. Kaikki eivät päässeet perille, kaikki eivät ole tälläkään tiellä päässeet perille. Siitä kertovat lukemattomat ristit matkan varrella. Koskettavimpia ovat olleet ihan loppumatkasta olevat ristit. Luvattu maa melkein käsin kosketeltavissa, mutta päivien määrä täyttyi juuri ennen.

Perille pääsyni ei kuitenkaan mennyt niin kuin Störmsössä tai ohjekirjassa. Ajattelin, että menen tämän tien loppuun vaikka kontaten ja niin melkein kävikin. Viimeiset parikymmentä kilometriä onnuin kuin Jaakob lonkkaani. Mikä lie senkin suututtanut noin pahasti. Lisäksi mitä ilmeisimmin lauantaina sain jonkinsortin ruokamyrkytyksen tai muun pöpön, sillä sunnuntain 25km kävelin hulluna hikoillen ja puskassa ripuloiden. Eikä tilanne korjaantunut jäädessäni kilometrin päähän isolta kirkolta yöksi. Koko yön kuljin vessan ja sänkyni väliä, hikoilin ja palelin ja aamulla vielä varmuudeksi muutamaan kertaan oksensin vatsani tyhjäksi. Mietin miten jaksaisin tässä kunnossa kävellä edes sen viimeisen kilometrin keskustasta varaamaani huoneeseen.

Neljä pysähdystä kilometrin matkalla ja yksi apteekissa ripulilääkettä hakemassa. Rummut eivät pärisseet ja toivoin, ettei takapuolikaan tekisi sitä. Perille päästyäni totesin, että siinä se katedraali nyt on ja raahauduin Googlemapsin opastuksella 200metrin päässä olevaan majapaikkaani ja vietin sängyssä koko päivän ja yön. Jospa tänään jo uskaltautuisin ulos ja kauemmas vessasta ja hakemaan pyhiinvaellustodistukseni. Ja jaksaisin messuun kuulemaan, että joku Suomestakin on saapunut määränpäähän.

Tämä oli yksi minun unelmistani. Jos en olisi lähtenyt matkaan, en olisi saanut nähdä täyttymystä. En olisi saanut kokea kaikkea sitä, mitä olen matkalla saanut kokea ja tuntea. Matka ei ollut helppo. Se oli hemmetin raskas, mutta luvattu maa ei tule vastaan, unelmat eivät täyty, jos niitä kohti ei käy ja ota ensin sitä ensimmäistä askelta ja sen jälkeen seuraavia. Voi vain odottaa tai sitten lähteä ja luottaa, että matkalla viedään ja kannetaan. Mikä se on sinun Luvattu maasi? Maa, jota kohti haluat käydä ja jonka täyttymisen nähdä omin silmin. Niitä on varmasti useita, mutta käy rohkeasti niitä kohti.

Minä olen tehnyt joitakin merkittäviä tulevaisuutta koskevia valintoja matkani aikana. Ne tulevat muuttamaan elämäni suuntaa olennaisella tavalla. On kuunneltava sydäntään, sen tämä tie erityisesti opetti. Ja ymmärrän nyt myös sen, mitä tarkoitetaan sanonnalla: ”Tärkeintä ei ole perille pääsy, vaan itse matka.” Tärkeintä on tie, jota kuljet. Jota haluat elämässäsi kulkea ja jollaista haluat elämäsi olevan.

Kiitos, kun olette kulkeneet kanssani ja jakaneet tätä matkaa. Se on ollut minulle tärkeää.

”Luonani paikka on, jonne saa levoton. Tulla ja löytää ikuisen rauhan ja rakkauden.”

Viimeisen noin viikon ajan on tuntunut ja tuoksunut siltä, että minun täytyy kulkea hyvin laajoilla Piippolan vaarin tiluksilla. Muumuu siellä ja muumuu täällä. Välillä bää, toisinaan hauhau tai miau. Mutta erityisesti muumuihin meinasi muutama päivä sitten mennä hermo. Tai ei lehmiin sinänsä, rakastan eläimiä, mutta ”sen itsensä” tuoksuun. Neljä päivää putkeen tuntui ettei missään haissut millekään muulle kuin lehmän lannalle ja hermostus meinasi todella iskeä, kun Gonzarissa satuin albergueen jonka vieressä, noin 10 metrin päässä asuivat myös arvon lehmärouvat. En pienestä valita, mutta se oli kamalaa kostean ja sateisen ja kohti käyvän tuulen ansiosta. Ihanalta tuntui tänään, kun ei enää niin paljon haissut ja voi sitä ihanaa vuohen tuoksua, joka tuli sieraimiin kaikkien niiden lehmien jälkeen.

Olen matkalla nähnyt paljon onnellisia kanoja ja kuullut kaapissa olevia kukkoja. Onnelliset kulkevat vapaana pitkin pihoja ja teitä ja nokkivat kaikkia niitä herkkuja mitä löytävät. Noiden onnellisten kanojen munia mieluusti söisin.

Olen nähnyt paljon myös eri tavoin rajattuja alueita. Vanhoja ja sammaloituneita kiviaitoja, jotka kertovat, että joskus täällä on todella ollut elämää. Ja mietin, millaista se elämä on ollut? Millaista on ollut elämä noissa nyt jo romahtamispisteessä olevissa taloissa noiden kivimuurien sisäpuolella? Onko sieltä kuulunut lasten naurua ja itkua, elämän ääniä? Mitä kaikkea nuo seinät ovat nähneetkään ja kuulleetkaan. Muurit ja aidat on rakennettu erottamaan oma toisten omasta. Mutta tulemmeko samalla rajanneeksi myös elämän ulkopuolellemme? Pidänkö tiukasti kiinni omastani ja muut erossa siitä. Ymmärrän, että matkalla näkemäni pienen pienet hautuumaat kylien laitamilla ovat rajattuja ja niiden ympärille kuuluvat aidat. Mutta että aitoja eläville… Että tässä elämässä yhä vain pystytetään mitä erilaisimpia muureja ja eletään sitten niiden sisällä… Puhumattakaan niistä muureista, joita rakennamme itsemme ja sydämemme suojaksi. Ettei kukaan näkisi, kuka siellä oikeasti asuu. Ja niin suljemme itsemme aitojemme sisään ja elämme siellä yksinäisyytemme keskellä.

Olen miettinyt paljon tällä tiellä kysymystä siitä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Mikä tekee minut onnelliseksi? Yksi vastaus siihen on vapaus. Vapaus olla itsensä. Vapaus olla kokoisensa ja näköisensä. Vapaus elää ilman muureja ympärillään. Olla auki ja avoinna elämälle. Silloin tosin asettaa itsensä haavoille alttiiksi, mutta voi sanoa myös todella elävänsä. Itse en halua olla elävä kuollut muurin sisällä.

Minä huomaan haluavani vapaaksi aidoista ympärilläni. Kirjoitin tästä muistaakseni jo aiemmin, mutta tunne halusta vapauteen on aina vain voimakkaampi. Olen myös tietämättäni saanut vastauksia kysymyksiini kulkiessani, vaikka en ole osannut niitä edes kysyä. Ne ohjaavat minua eteenpäin tämän tien päätyttyä.

Matkaa on jäljellä 25km. Tasan viisi viikkoa sitten nukuin ensimmäistä yötäni tällä tiellä Orissonissa. Nyt nukun mahdollisesti viimeistä yötä The Way nimisessä hostellissa päivän matkan päässä kohteesta. Alkumatkasta seurasin matkan kulkua kartasta lähes koko ajan. Oli kiva katsoa miten maasto etenee ja missä kohtaa on menossa. Kartta oli myös turva, sillä vielä en tuntenut täysin merkkejä saati luottanut niihin. Nyt osaan tunnistaa merkit, jotka vievät tiellä eteenpäin. Kun vain seuraan niitä, niin pysyn oikealla tiellä. Olen oppinut luottamaan noihin merkkeihin. Myös niihin, joita sydän hiljaa kuiskaa ja kutsuu kuulemaan. Ei ohittamaan tai kulkemaan toiseen suuntaan. Sillä jos en kuuntele ja seuraa, lukitsen itseni niiden aitojen sisäpuolelle ja kurkin yli kun muut elävät ja kulkevat tiellä. Paula Koivuniemi laulaisi: ”Luotan sydämen ääneen, luotan rohkeuteen. Elän silloin ihanasti hetkeen viimeiseen…”

Joillekin ihmisille tämä tie on kuin suoritus. Hoidetaan kävely pois alta niin saadaan se todistus. Ainakin viimeiset noin 100km on tuntunut osittain siltä. Mutta miten paljon menettää, jos vain suorittaa? Ei elä sitä tietä jota kulkee. Suorittaa elämäänsä, muttei todella elä sitä.

Pitää olla aikaa silittää mustanenäisrä kissaa ja pysähtyä hetkeksi kissanpentujen seuraksi. Pitää olla aikaa ihailla pientä karitsaa ja yhtä mustaa lammasta valkoisten joukossa. Pitää olla aikaa pysähtyä ihmettelemään muratin peittämiä puita ja haistelemaan silmät kiinni eukalyptuspuiden tuoksun täyttämää metsää.

Tie kutsuu elämään. Se kutsuu elämään vapaana. Ja kyllä sillä tiellä on lupa elämästä myös nauttia.

Tänään olo on hieman itkuinen. Koko päivän kuljin sumussa niin fyysisesti kuin ajatuksissani. Yritän saada kiinni tunteistani ja ajatuksistani, mutta huonolla menestyksellä. Alakuloisuus johtuu monestakin syystä. Osansa on varmasti väsymyksellä, joka on vallannut niin kehon kuin mielen. Neljä viikkoa ja neljä päivää olen ollut matkalla ja vain kaksi päivää paikoillani ilman, että olen vaihtanut kylää tai kaupunkia. Se on ollut raskasta niin fyysisesti kuin henkisesti. Koko nainen on väsynyt. Väsynyt myös siihen elämän täyteyteen, jota olen matkan aikana imenyt itseeni. Jokaiseen kokemukseen, tunteeseen, kaikkeen siihen mitä olen nähnyt ja tuntenut. Tämä tie on ollut kaikki mitä on viimeisen kuukauden.

Nyt matkaa on jäljellä 110km. Se tarkoittaa neljää tai viittä kävelypäivää. Mitä minä sitten teen? Minne minä sitten menen, kun en enää kävele? Kun päivän ohjelma ei ole enää vuorata aamulla jalkojaan vaseliinilla ja laittaa pölyisiä kenkiä jalkaan. Kun ei tarvitse enää aamulla katsoa ikkunasta säätiedotetta ja sen mukaan pukea päälle joko pitkät tai lyhyet trikoot ja niiden päälle mustat tai pinkit shortsit kera T-paidan. Ja sen jälkeen kävellä. Kävellä kylästä kylään, mäkeä ylös ja toista alas. Tuntea kulkiessaan mitä on olla aamulla vahva kuin Kippari-Kalle ja mitä on, kun tuntee olevansa Jänis ja Kilpikonna sadun hitaampi osapuoli. Tuntea koko tunteiden kirjo, kaikki se mitä tulee ihan pyytämättä ja odottamatta. Itkeä niin kuin tänään näkemänsä aasin vuoksi, kun se joutuu kantamaan valtavia taakkoja ja vetämään kärryä perässään ja herralla itsellään ei ole kantamuksinaan kuin keppi. Itkeä sen ja monen muun matkalla tapaamani eläimen kokemaa epäoikeudenmukaisuutta. Olen liian herkkä, tiedän sen. Mutta aina heikoimman puolella…

Mitä on, kun ei ole enää tätä tietä? Tulee mieleen Forest Gump… Hän tosin juoksi. Ja ilman reppua. Mutta juoksi, koska hänen täytyi juosta. Täytyykin katsoa elokuva jälleen, kun pääsen kotiin.

Huomaan, että neuvottomuus ja jonkinlainen hätä iskee jälleen. On tullut aika luopua tästä tiestä. Se tekee itkuiseksi. Luopuminen tekee aina kipeää, vaikka edessä olisikin sen myötä aivan uudet ja raikkaammat maisemat.

Pää on tyhjä enkä osaa oikein tehdä mitään. Pääsin tänään Barbadelloon, jota olin odottanut mm. uima-aitaan takia. Nyt sekään ei tunnu miltään. Liotin kulkimiani altaassa tunnin ja luin kirjaani. Olo on kuin tyhjäksi pumpattu kaivo. Ehkä se oli tarkoituskin. Ehkä kaivo pitikin tyhjentää kaikesta likavedestä ja sinne kuolleista hiiristä, jotta vesi voisi olla jälleen raikasta ja kirkasta?

Katselin eilen illalla lentoja kotiin, tänään hinnat olivat jo korkeammat. Nyt odotan muutaman päivän. Sekin kuuluu osana matkaan. Sen päättäminen ja kotimatkan suunnittelu.

Tänään en osaa kirjoittaa muuta. Elän tunteeni aina niin valtavan kokonaisvaltaisesti, että kun jokin tunne on päällä niin millekään muulle ei oikein löydy tilaa.

Kaikesta huolimatta olen kiitollinen. Tästä tiestä ja jokaisesta askeleesta sillä. Ja kuljen vielä ne viimeisetkin.

Olen saanut kolme päivää kulkea matkan tähän saakka kauneimmissa maisemissa. Matkanteko on aika-ajoin hidasta, kun jokainen kukkula pitää kuvata. Ensin se kuvataan, kun se on edessä – tuonne ollaan menossa. Sitten se kuvataan toiseen suuntaan – tuolta sitä tultiin. Lisäksi kaikki matkalla vastaan tulevat kissat ja koirat ja pienet kylät, joitakin patsaita ja avoinna olevat kirkot. Mutta ei tätä kauneutta voi kuitenkaan kuviin vangita. Eivät ne kerro siitä, miten monta hikipisaraa on pitänyt vuodattaa tai tsemppibiisiä kuunnella, jotta on päässyt sinne missä on. Ei näkemäänsä kauneutta voi kuvin välittää.

Siltä tuntuu erityisesti tänään. Istun O’Cebreiron sadunomaisessa kylässä ja kauneimpien maisemien keskellä mitä tällä matkalla on vastaan tullut. Viimeiset päivät on soinut mielessäni laulu: ”Niin kuin vuoret nää ympäröi laaksoamme, sinun armosi, Jumala, meitä ympäröi.” Konkreettisesti on tuntunut siltä, että tie – usein raskaskin – on käynyt vuoren sylissä. Jokapuolelta ne ovat kolmen päivän ajan kaartuneet ylleni ja Cruze de Ferrolle päästessäni hieman pettyneenä mietin, että ihmiskäsi on täysin kykenemätön luomaan mitään niin kaunista, mitä saan nähdä ympärilläni. Kauneutta, mikä nostaa kyyneleet silmiin, kun sitä katsoo. Ja mielen täyttää kiitollisuus: minulla on etuoikeus katsella kaikkea tätä. Ihmiselle, meistä jokaiselle on annettu kaikki tämä. Viljeltäväksi ja varjeltavaksi. Katseltavaksi ja kiitettäväksi. Rukoilen, että jokainen kulkija pitää huolen siitä kauneudesta minkä keskellä saamme elää.

Minun piti oikeastaan kirjoittaa jo eilen, mutta voimat olivat vähissä päästessäni Villafrancaan. Sitä edeltävä päivä oli maastollisesti vielä rankempi. Nämä blogit syntyvät matkalla. Ne syntyvät, kun olen siinä missä olen, enkä yritäkään olla missään muualla. Kun en ajattele mitään. Vaikkakin joskus aika ajoin ajatukset karkaavat koti-Suomeen…

Eilen mietin Tommy Hellsteniltä kuulemaani ajatusta ”olla läsnäolemisen tilassa”. Vai onko se ”olla läsnä olemisen tilassa”? Miten ollaan läsnä? Miten ollaan läsnä olemisessa? Ajattelen, että se on taito, jota itse olen saanut osaltaan tällä matkalla opetella, sillä tällä tiellä ei ole aikaa. Se on ihmeellistä. Tajusin toissapäivänä tehneeni matkaa tasan neljä viikkoa, tänään 3.7.2017 tasan kuukauden. Kun katson iltaisin päivän aikana ottamiani kuvia, joita lataan myös Facebookkiin, kun Wi-Fi on suotuisa, olen yllättynyt monta kertaa näkemästäni. Oliko tuo todellakin tänään? Ai niin, se oli se kylä ja se pieni kissanpentu jonka kanssa leikin… Tällä tiellä on ollut jollain tavalla päättymättömällä matkalla. Matkan alkaessa viisi viikkoa tuntui ajalta, jota ei voi käsittää. Menisikö se nopeasti vai hitaasti? Nytkään en osaa sanoa. En pysty sanomaan onko tämä ollut pitkä aika vai lyhyt aika. Aikaa ei yksinkertaisesti ole eikä sitä pysty selittämään. On vain päivän matka. Ja kuinka usein tuo lempivirteni 338 ”Päivä vain ja hetki kerrallansa” onkaan ollut huulillani. Tämän levollisuuden ja tietynlaisen ajattomuuden toivoisin voivani säilyttää elämässäni täältä palattuani. Sitä kohden aion ainakin käydä. Olemaan läsnä olemisen tilassa, elämään läsnäolemisen tilassa.

Se vende. Nuo sanat ovat tulleet vastaani satoja kertoja matkan aikana. Myydään tai myytävänä. Eilen mietin kulkiessani se vende – talojen ohitse, että miltähän tuntuisi asua näiden vuorten sylissä? Ja tänään katsoessani tätä kauneutta ympärilläni, kysyn sitä todella. Kyllästyisinkö katsomaan tuota eteeni maalattua maisemaa, noita auringon kultaamia vuoria Kyllästyisinkö hiljaisuuteen? Siihen, että kaikki on niin kovin pientä. Yksinkertaista. Vai olisko elämä tällaisessa pienessä kylässä elämistä Taizen hengessä: ilossa, yksinkertaisuudessa ja armahtavaisuudessa? Olisinko enemmän läsnä? Kasvattaisin pihalla maissia ja kesäkurpitsaa ja vaihtaisin niitä naapurin kanssa kananmuniin ja vuohenjuustoon.

Ei ole yhdentekevää missä koti on. Kodin tulisi olla paikka, missä saat olla vapaa. Missä olet läsnä olemisen tilassa sekä läsnäolemisen tilassa kaikkine ajatuksinesi ja tunteinesi. Kokonaisena itsenäsi. Ei se muuten ole koti.

Tietävätköhän ihmiset täällä elävänsä paratiisissa? En tiedä, mutta minä aion nauttia tästä paratiisista yhden illan, yön ja aamun. Menen messuun klo 19 ja kiitän siitä, että tämä kauneus on silmieni eteen asetettu. Kiitän myös sisukkaasta japanilaisesta Yumista, jonka tapasin tänään muutaman päivän tauon jälkeen ja jota sain tsempata viimeiset 14km kiipeämään huipulle saakka. Tuntui hyvältä nähdä, että hän sisukkaasti vain kulkee valtavan reppunsa kanssa.

Matka jatkuu, mutta lähenee loppuaan. On aika alkaa jo valmistautua tulevaan…

Ja jälleen: jos olet tiellä, älä jätä kipuamatta O’Cebreirolle. Se on vaivan väärti ❤️