Jatka lukemista Ecce Homo. Katso ihmistä. →

Lepopäivä Leonissa kohteli minua hyvin. Oli aika juoda pelkkää viiniä, olutta ja kahvia ja syödä viinereitä. Tänään oli aika palata arkeen ja virkistävän vesipullon seuraan. Jo kolme ja puoli viikkoa kestänyt leimajahti alkoi vuorokauden tauon jälkeen. Ensimmäinen pyhiinvaelluspassi on jo lähes täynnä ja piti ostaa uusi jotta loputkin leimat mahtuvat. Tämähän on omalla tavallaan suunnistusta. Nuolien perässä kävelemistä ja simpukoiden keräämistä. Matka jatkuisi tänään San Martin del Caminoon, reilut 26km.

Vartin käveltyäni sain pysähtyä ja kaivaa sadeviitan rinkan pohjalta. Onni on ollut myötäinen, kun en ole tarvinnut sitä kolmeen viikkoon. Päivän matkan alusta puoliväliin välillä riisuin viittani ja hetken päästä puin sen jälleen ylleni. Olen kiitollinen pitkistä legginseistä, jotka löysin Leonista. Vaellushousut kun ovat siellä Santiagon postissa odottamassa rantautumistani kaupunkiin. Märkänä vasten ihoakin ne lämmittivät mukavasti.

Tänään sain vastauksen mieltäni askarruttaneeseen haikarakysymykseen. Olen pohtinut viettävätkö pitkäjalkaiset ystävämme katoilla päivät ja yöt säällä kuin säällä ja tänään Alfan ja Omegan alla muutamien pisaroiden vielä putoillessa näin, kuinka ne availivat siipiään ravistellakseen sulista sateen kosteuden. Siellä seistä jököttivät sateessa jokainen omassa pesässään.

Alfa ja omega. Alku ja loppu. Nuo kreikan kielen aakkosten ensimmäinen ja viimeinen kirjain roikkuivat kellotapulin ja haikaroiden pesien yllä. Löysin Leon Hostellista suomenkielisen dekkarin, joka kulkee nyt mukanani kunnes viimeinen sivu on käännetty. Kirjan alussa ruumishuoneelle joesta löytynyt ja kylmiöön toimitettu ruumispussi alkaakin yhtäkkiä liikkua. Kuolinsyytutkija avaa pussin ja huomaa, että pussiin pistetty nainen on hengissä ja hän ryhtyy elvyttämään jo melkoisessa kohmeessa olevaa ”vainajaa”. Nuo puhallukset saavat elottomaan jälleen eloa.

Ystäväni kanssa viestittelimme pari päivää sitten. Elämästä ja sen mukanaan tuomista vaikeistakin valinnoista. Onko elämä sellaista, jota tulisi elää jonkin ohjekirjan mukaan? Miten erilaisiin valintatilanteisiin pitäisi suhtautua ja mistä tietää mikä reitti valita. Ystäväni viestiä lainatakseni: Ikään kuin elämässä olisi jokin käsikirja, jonka mukaan tulisi edetä. ”***** ei ole. On monta. Ja näyttää se Jumala pysyvän kyydissä vaikka elänkin eri lailla kuin ennen, en niin ahtaalla ja suitsiin sidottuna.” Evankeliumia korville tämä ajatus. Elää vapaana.

Elämä ei mene ohjekirjan mukaan. Ei ole olemassa sääntökirjaa tai käsikirjaa jonka mukaan tätä elämää tulisi suorittaa. Sitä kirjaa kirjoitetaan luku luvulta ja jos yrität lukea sitä etukäteen, et näe sivua kääntäessäsi kuin tyhjiä sivuja.

On aikoja, kun on päätettävä jokin luku. Toisinaan on taas vaihdettava juonen kulkua. Valittava uusi reitti. Tänään pysähdyin yhden miehen kanssa tutkimaan karttaa risteyksessä, missä oli mahdollisuus valita oikea tai vasen. Valitsimme eri reitit – hän lähti vasemmalle, minä oikealle. Reittejä – niin täällä kuin yleensä elämässä – valitessa haluan ainakin itse uskoa, että tämä tie on oikea minulle. Ja varmasti se sillä hetkellä onkin. Mutta niitä vaihtoehtoisia reittejä tulee lukemattomia tämän matkan varrella. Samaa tietä ei tarvitse jatkaa koko elämäänsä. On mahdollisuus valita kauniin ja elämää täynnä olevan maisemareitin ja kuluttavan asfalttitien reunan välillä. Ottaako reitti, jolla saa kulkea kiireettä ja levollisena, katsella kauneutta ja imeä elämää itseensä? Mennäkö maastoon jonka merkkejä ei tunne, mutta joka kutsuu kulkemaan? Kulkea ehkä joskus hieman vaikeakulkuisempaa maastoa esteitä ylitellen, mutta tuntea joka hetki olevansa elossa. Kirjoittaa kirjaansa luku luvulta alusta loppuun saakka.

Toissapäivänä kävellessäni Leoniin nostelin etanoita vesilammikoista, sillä en tiennyt olivatko ne joutuneet sinne vastentahtoisesti vai olivatko pulahtaneet ihan itse. Kun en tiennyt osaavatko etanat uida, nostelin ainakin kymmenkunta kaveria lätäkön reunoille. Etteivät hukkuisi.

Tänään mietin sitä, että kukin voi kuitenkin kirjoittaa vain omaa kirjaansa. Siinä seikkailee ja risteilee ihmisiä ja tarinoina ja sivujuonia, mutta en voi kirjoittaa kenenkään toisen tarinaa. Jos joku haluaa uida lätäkössä nenä kiinni pohjamudassa, niin se on hänen tarinansa. Luku hänen kirjassaan.

Toisaalta etanaepisodi sekä aloittamani dekkarin ensimmäiset juonenkäänteet saivat ajattelemaan, että miltä tuntuukaan, kun sinut nostetaan pois upottavasta vedestä? Miltä tuntuu, kun joku puhaltaa sinuun ilmaa niin, että voit jälleen hengittää? Olet elossa taas. Kun joku avaa sen kuolemansäkin ja huomaa, että sydän sisälläsi lyö sittenkin ja elämän henki alkaa jälleen vallata alaa.

Yksi luku loppuu ja toinen alkaa. ”Tällainen tästä nyt tuli. Ja se on hyvä näin. Se oli parasta näin.” Toivoen kuitenkin, että kirjassa, joka kertoo minun tarinani, voisi olla onnellinen loppu.

Loppumatkasta katselin kaukana siintäviä vuoria ja mietin, että tulisinko ylittämään nuo mäet. Paljon olen myös tällä tiellä pohtinut, mihin suuntaan elämäni tulee kulkemaan. Niitä lukuja ei kuitenkaan ole vielä kirjoitettu. Millainen luku seuraavasta tulee, se on luettavissa hieman myöhemmin…

Kirjoista puheen ollen, tapasin tänään Martin. Nilsiä ei näkynyt.

Tänään oli lyhyt matka. Vain reilu 18km Mansilla de las Mulasista Leoniin. Yöllä oli satanut ja osin pilvisen aamun aikana suuntasin kuitenkin nenän kohti kainaloa ja hymyilin onnellisena irvistyksen sijaan. Ostin eilen uuden dödön ja nyt se on ensimmäistä kertaa testissä. Ja matkalla tuoksui vahvasti siltä, että loppumatkasta ei tarvitsisi perille päästyään painaa käsivarsia tiukasti vartaloa vasten ja varoa liikkumasta ettei epämiellyttävä tuulahdus kohtaisi vastaanottajaa. Ja pelätä, että alberguen pitäjä näyttäisi ovea ja kehottaisi etsimään toisen alberguen. Lisäksi Leoniin päästyäni ja suihkussa käytyäni suuntasin kaupungille ja ohittaessani parfyymi-liikkeen kävin suihkauttamassa pienesti tuoksua ranteeseen ja kaulaan. Olo tuntui jollain tavalla omalta. Rakastan tuoksuja. Puhtaita ja raikkaita ja sellaisia, jotka saavat sukat pyörimään jaloissa ja tekee mieli painaa nenä ihan kiinni toisen kaulaan…

”Älä pelkää.” Niin on kirjoittanut mukanani olevaan Päivän tunnussanaan ystäväni, jolta olen sen saanut. Haluaisin sanoa hänelle samat sanat: ”Ole rohkea. Älä pelkää.”

Lähdin tälle tielle osin siksi, että joutuisin kohtaamaan oman itseni ja myös vastatusten omien pelkojeni kanssa. Monia pelkoja olenkin jo kohdannut. Uskallan puhua ihmisten kanssa vieraalla kielellä ja selviydyn ongelmatilanteista ja tiedän, että kysyvä ei tieltä eksy. Tiedän miten tilataan maitokahvi ja miten saadaan apu rakkoihin tai luteen puremiin. Kyllä. Luteet löysivät minut vaikka kuinka koitin juosta niitä karkuun ja nyt on jaloissa, käsissä ja alaselässä paukama poikineen.

Yksi uusi pelko tuntuu sen sijaan ennemminkin kasvaneen kuin kadonneen. Sanotaan, että koira muistuttaa isäntäänsä – tai emäntäänsä. Näin usein onkin. Katsoppa vaikka seuraavan kerran vastaasi tulevaa koiraa ja sen omistajaa, niin tiedät mitä tarkoitan. Minulla on koira, musta belgianpaimenkoira, joka ylittää sillat ja pitkospuut kuin olisi heikoilla jäillä. Olen aina sitä yrittänyt rohkaista, että ”Hieno poika, tule vain!” Mutta silti sen jalat ovat kuin minulla laskettelurinteessä: polvet täysin lukossa ja reidet kovat kuin puupökkelö. Mennään yli koivet suorana ja epävarmana kantaako seuraava askel vai putoanko kuoppaan. Lähes halvaantuneena paikoillani kykenemättä liikkumaan.

Tämän matkan aikana olen ylittänyt jos jonkinmoisia siltoja ja sillan tapaisia. Ennen Fromistaan saapumistani piti ylittää kanava siltaa pitkin. Matkaa toiselta puolelta toiselle oli ehkä 5 metriä jos sitäkään, mutta se oli todella pelottavaa. Itselleni oli yllättävää huomata, että ryhdyin etsimään vaihtoehtoista reittiä. En haluaisi mennä tuosta kapeasta paikasta, joka saa minut ja jalkani ja koko olemukseni ihan kipsiin. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Oli mentävä yli siitä kapeasta kohdasta, mikä eniten pelotti. Muuten ei olisi päässyt eteenpäin.

Kun palaan kotiin halaan rakasta rekkuani, katson sitä silmiin ja sanon, että ”Mio, nyt minä ymmärrän…” Ja annan ison suukon sen karvaiselle kuonolle.

Voisin jatkaa tätä ”Kummalliset kammot” – ohjelmaani. Toinen asia nimittäin minkä edessä jälleen tänään olin ja jonka keskeltä piti selviytyä: ”Älä pelkää!” – sanat mielestäni oli, kun kävelin tien laitaa autojen pyyhkiessä melkein rinkan kylkeä. Pelkään kävellä noita isojen teiden vieruksia. Pelkään, että joku niistä satasta ajavista autoista yhtäkkiä kuin yllättäen suistuu ajoradaltaan ja ajaa päälleni. Ja kuinka todennäköinen tuo tapahtuma onkaan? Pelkään todennäköisesti aivan turhaan. Mutta olen todella kuin kummalliset kammot ohjelmassa – kohtaamassa nämäkin pelkoni voidakseni elää.

Tällä tiellä olen käynyt kohti niitä ajatuksia ja tilanteita ja mennyt kohti sitä mikä pelottaa. Jos nyt kuolisin, kuolisin ainakin siinä mielessä onnellisena, että olen ainakin pyrkinyt kohti pelosta vapaata elämää. Voin kuolla hymyillen, sillä tein mitä näin hyväksi ja oikeaksi. Tein sen, mitä sydämeni kutsui minua tekemään ja murtauduin ulos vankiloistani. Lähdin tälle tielle yksin, vaikka pelotti. Mutta yksin en ole silti ollut hetkeäkään.

Terradillos de las Templariossa kokoonnuimme koko paikalla ollut 40hengen porukka pihalle rinkiin. Vapaaehtoinen Lady Texasista aloitti ja pyysi jokaista kertomaan oman nimensä, mistä on kotoisin ja miksi tällä tiellä on. Kun kaikki olivat saaneet sanoa, jatkoi hän mieleenpainuvilla ajatuksilla.

Hän puhui siitä, että asiat tapahtuvat, kun on niiden aika tapahtua. Saarnaajan sanat raamatusta tulivat mieleeni: ”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla…” Lady kokosi yhteen ajatukset joita ringissä oli tullut. Moni kertoi olevansa matkalla löytääkseen jotakin elämäänsä. Oman itsensä, rauhan, merkityksen, Jumalan, tarkoituksen. Kenenkään meistä ei ollu aika lähteä tälle tielle kymmenen vuotta sitten tai kolme vuotta sitten. Meidän aikamme oli nyt. Ja hänen ajatuksensa kiteytyi jollain tapaa ajatukseen, että me emme tulleet tänne koska halusimme tulla vaan me olemme tällä tiellä, koska camino kutsui meitä.

Erään miehen puheenvuoro jäi myös elävästi mieleeni. Hänen oli ollut tarkoitus lähteä pyöräillen Caminolle. Hän oli kuitenkin hetki aiemmin ennen lähtöä pyörällä ajaessaan murtanut kätensä ja nyt hän pyöräilyn sijaan eteni kävellen etappi toisensa perään käsi kantositeessä. Hän itse sanoi omassa puheenvuorossaan, että tämä käden murtuminen oli hänelle siunaus. Jos hän olisi ollut pyörällä hän ei olisi tavannut kaikkia niitä ihmisiä, joita hän tähän mennessä oli tavannut. Jokaisella kohtaamisella tässä elämässä on tarkoituksensa. Siihen uskon, vaikka juuri nyt olen oman elämäni kohtaamisten suhteen täynnä ”Miksi?!” – kysymysmerkkejä.

Uskon kuitenkin, että myös minua Jumala kutsui tälle tielle juuri nyt. Ja olen täällä siksi, että hänellä on tämän kautta minulle jotain kerrottavaa. Ja kun kutsu kuuluu sydämestä, sitä on sydämen ääntä syytä kuunnella. Sitä ei voi ohittaa. Sillä siinä kuulemme Herramme äänen. Niin minä uskon. Joku toinen ehkä ajattelee toisin.

En tiedä mihin hän ehkä sinua kutsuu. Mutta pyydän: kuuntele sitä ääntä. Sydämen ääntä ja mene minne se kutsuu sinua. Sillä tiellä emme ole koskaan yksin.

Minun matkani jatkuu huomenna Leonista länteen. Katsotaan minne saakka on huomisen matkan määrä. Kolmisensataa jäljellä. Joka askel kotiin päin…

Tuuli puhaltaa mistä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä mistä se tulee, minne se menee, mikä on tuulen tie…

Kun katson korkeuksissa liiteleviä kotkia vai haukkojako lievät, tekisi mieli mukaan. Hypätä kuin Peukaloinen hanhen selkään ja liidellä korkeuksiin. Tuntea kuinka siivet kantaa ja myötätuuli antaa tilaa siipien alle ja saa antaa tuulen viedä.

Kun on syönyt arviolta puoli kiloa kirsikoita, se tuntuu ainakin minun vatsassani. Tänään olisin toivonut, että tuuli olisi ollut myötäisen sijaan vastainen, sillä kirsikoista johtuva ja ulos purkautuva paha ilma oli myötätuulesta johtuen koko ajan edessäni. Kyllä. Tytöiltäkin pääsee pieruja eivätkä kirsikkapierut ainakaan kirsikan kukilta tuoksu. Onneksi tilanne rauhoittui noin muutaman kilometrin jälkeen.

Olen todella vaikuttunut enkä saa tarpeekseni kattohaikaroiden katselusta ja siitä, miten vaikeisiin paikkoihin sitä voi mahtavan kotinsa rakentaa. Katolla ei suojaa auringon paahteelta minkäänlainen varjo. Los Arcosissa muistan miettineeni, kun katsoin ulkona paukkuvaa ukkosta ja ikkunoita piiskaavaa sadetta, että ovatko ne kaverit tuolla korkealla kirkon katolla myös tässä säässä? Värjötellen pesässään, kun taivas antaa tulla vettä minkä kerkiää. Tai hurjassa auringonpaahteessa ojennellen pitkiä koipiaan. Rukoilevatkohan apua niin kuin Luther ukkosmyräkän osuessa kohdalle…

Eilinen iltapäivä ja ilta oli minulle merkittävin ja mieleenpainuvin päivä tähänastisella matkallani. Olin kuullut noin viikko takaperin jutellessani erään suomalaisen naisen kanssa, että pari päivää mesetaa kuljettua tulee kylä nimeltä Carrion de los Condes ja että siellä kannattaa mennä sisarten pitämään albergueen. Mietin miten muistaisin kylän nimen ja hän antoi muistisäännöksi ”Carry on”. Olin päättänyt, että tuohon paikkaan haluan mennä. Tai oikeastaan minulla oli sisäinen tunne, että tuohon paikkaan minun täytyy mennä.

Päivän matkaa tein rauhaisaa tahtia välillä joen varressa istuskellen ja puuhun nojailen ja lauleskelin mielestäni Swing lowta. Siksi, että siinä lauletaan: ”Swing low, sweet charriot, coming for to carry me home…” Carry on… Carry me home… Ajattelin, että sinne olin matkalla. En vain tiennyt, että kotiintulemisentunne tulisi olemaan niin voimakas.

Kun saavuin sisarten ylläpitämään albergueen, oli todella kuin olisin tullut kotiin. Vastaanotto oli niin lämmin ja pyhiinvaeltajien jono eteni superhitaasti, kun sisar Unkarista tiskin takana halusi kuulla tulijoiden kuulumiset ja kohdata henkilökohtaisesti jokaisen ovesta astuvan kulkijan. Kun on jossain kotonaan, niin sen tietää sydämessään ja sinne haluaa jäädä. Vieraana ja muukalaisena ei pitkään jaksa kulkea. Kun ei löydä sijoilleen, kun ei ole kotona omassa olossaan ja paikassaan. Ei ole vapaa niin kuin se Peukaloinen Martti-hanhen selässä.

En tiedä mitä minussa tapahtui, mutta tunsin, että sydämessä tapahtuu nyt jotain mitä en ymmärrä. Jollain tavalla olin valtavan vaikuttunut pienen luostarin kolmesta kauniisti laulavasta sisaresta, etten tiennyt miten päin olisi pitänyt olla. Tuntui, että se tuuli puhaltaa mistä tahtoo ja en todellakaan tiedä mistä se tulee ja minne se menee enkä varsinkaan minne se minua vie. Mietin jo, että onko rukoukseni tässä pienessä kylässä samansuuntainen kuin Lutherin: ryhdyn nunnaksi, kun vain tämä sydämeni hämmennys selkiäisi. Ja se oli ihan todellinen ajatus. Joskus haaveilin poliisin ammatista, että saisin pitää coolia virkapukua. Mutta jos se puku ja virka-asu olisikin sisarten käyttämä kaapu?

Se mitä sisarista ja tuosta paikasta hengitin oli jotain mitä sydämessäni kaipasin. Oli pakko lähteä pienelle kävelylle ja kysyin ihan tosissani ylhäältä, että tännekö minun tulisi palata ja jäädä? Vai mikä ihme on matkani määrä. Miksi sain vinkin juuri tuosta paikasta ja miksi minut sinne johdatettiin? Miksi olen niin vaikuttunut kaikesta siitä, mitä sisarista huokui. Siitä levollisuudesta, ilosta, lämmöstä. Ja tiedän, että kaikki se on peräisin jostakin muualta kuin heistä itsestään.

Ehkä kaikki se, mitä heidän parissaan koin oli juuri se, mitä olin vailla. Ja mitä vailla olen ollut liian pitkään. Sydän sai pienestä hetkestä heidän parissaan jotakin, mitä se eniten tarvitsi.

Tänä aamuna lähdin kuitenkin matkaan hieman ennen seitsemää. Reitti kulki kirkon ohi. Ovi oli auki ja astuin sisään. Sisaret lauloivat kirkon etuosassa ja pienen hetken ehdin olemaan mukana. Harmitti, etten tiennyt monelta heidän aamun rukoushetkensä oli alkanut. Rukoushetken päätyttyä jäin vielä hetkeksi seisomaan paikalleni. Sisar, joka eilen illalla messun päätteeksi oli painanut kätensä pääni päälle, lukenut siunauksen ja piirtänyt ristinmerkin otsaani ja katsonut kyynelten täyttämiin silmiini, meni ohitseni, katsoi jälleen silmiini ja hymyili lämpimästi. Hymyilin takaisin ja iskin silmää. Molempia yhtäaikaa. Tein ristinmerkin ja jatkoin matkaani. Kiitollisena kohtaamisesta heidän kanssaan.

Ensimmäinen puolikas matkasta on nyt kuljettu. On tunne, että toinen puolikas tulee olemaan erilainen. Mutta annan tuulen puhaltaa mistä tahtoo. Kuuntelen sen huminaa, ehkä tarkemmin kuin aiemmin. Jotta kuulisin sen kuiskauksen. Myös sen hiljaisen…

Ps. Jos aiot tielle, älä ohita tätä paikkaa. Albergue Santa Maria.

Kaikella on aikansa. Pienillä kylilläkin. Nyt on kuitenkin tullut se vaihe matkasta, että nuo kylät haluaa ohittaa asap. Ainakaan niihin ei halua jäädä yöksi.

Saavuin tänään hieman isompaan Fromistan kylään. Autoja! Ääniä! Ehkä koulu jossakin. Lapsia pihalla! Ei tosin ole kuin reilu viikko siitä, kun tarkoitukseni oli jäädä Logronon isoon kaupunkiin viettämään pientä välipäivää, mutta kun en sinä aamuna tuossa isossa cityssä kohdannut yhtäkään hymyilevää ihmistä, päätin jatkaa matkaani ajatellen, että kyllä maalla on mukavaa! Ja ainakin siellä on eläimiä jotka ovat ystävällisiä 😊

Mutta nyt on pikkukyläkiintiö täynnä. Ihana kuunnella, kun autot huristavat pitkin teitä. On useita ja useita kahviloita, ihanan näköinen kakkugalleria ja useita ravintoloita sen yhden pienen supermercadosta vielä pienemmän kaupan sijaan mistä saa sitä vaaleaa leipää ja oliiveja ja säkällä banaaneja. Lisäksi ravintolasta on EHKÄ mahdollisuus saada muutakin ruokaa kuin jotakin settiä ranskalaisten kera.

Kaikkihan alkoi siitä, että aamulla noustessani tuntui, että olen kuollut kuin kivi. Ehkä väsyneempi kuin yhtenäkään aamuna tähän mennessä. Eilinen yli 30km kävelyä ja puhelimen sovelluksen mukainen yli 41000 askelta tuntui vielä kropassa. Olisi tehnyt mieli työntää tulpat syvemmälle korviin ja silmälaput takaisin silmille ja herätä seuraavana päivänä. Hetken olin jo leikkinyt ajatuksella, että kävelisin tänään samanlaisen pätkän kuin eilen. Ja vielä vähän enemmän. Kolmen päivän matka kahteen päivään. Mutta liikkeelle lähdettyäni ajatus karisi melko nopeasti mielestä. Ei pysty. Ihminen ei tämän ikäisenä enää palaudu rasituksesta kuten nuorena ja tällaisella reissulla kroppa käy melkoisilla ylikierroksilla.

Jatka lukemista Kyllä minä niin mieleni pahoitin. →