Alfa ja Omega

Lepopäivä Leonissa kohteli minua hyvin. Oli aika juoda pelkkää viiniä, olutta ja kahvia ja syödä viinereitä. Tänään oli aika palata arkeen ja virkistävän vesipullon seuraan. Jo kolme ja puoli viikkoa kestänyt leimajahti alkoi vuorokauden tauon jälkeen. Ensimmäinen pyhiinvaelluspassi on jo lähes täynnä ja piti ostaa uusi jotta loputkin leimat mahtuvat. Tämähän on omalla tavallaan suunnistusta. Nuolien perässä kävelemistä ja simpukoiden keräämistä. Matka jatkuisi tänään San Martin del Caminoon, reilut 26km.

Vartin käveltyäni sain pysähtyä ja kaivaa sadeviitan rinkan pohjalta. Onni on ollut myötäinen, kun en ole tarvinnut sitä kolmeen viikkoon. Päivän matkan alusta puoliväliin välillä riisuin viittani ja hetken päästä puin sen jälleen ylleni. Olen kiitollinen pitkistä legginseistä, jotka löysin Leonista. Vaellushousut kun ovat siellä Santiagon postissa odottamassa rantautumistani kaupunkiin. Märkänä vasten ihoakin ne lämmittivät mukavasti.

Tänään sain vastauksen mieltäni askarruttaneeseen haikarakysymykseen. Olen pohtinut viettävätkö pitkäjalkaiset ystävämme katoilla päivät ja yöt säällä kuin säällä ja tänään Alfan ja Omegan alla muutamien pisaroiden vielä putoillessa näin, kuinka ne availivat siipiään ravistellakseen sulista sateen kosteuden. Siellä seistä jököttivät sateessa jokainen omassa pesässään.

Alfa ja omega. Alku ja loppu. Nuo kreikan kielen aakkosten ensimmäinen ja viimeinen kirjain roikkuivat kellotapulin ja haikaroiden pesien yllä. Löysin Leon Hostellista suomenkielisen dekkarin, joka kulkee nyt mukanani kunnes viimeinen sivu on käännetty. Kirjan alussa ruumishuoneelle joesta löytynyt ja kylmiöön toimitettu ruumispussi alkaakin yhtäkkiä liikkua. Kuolinsyytutkija avaa pussin ja huomaa, että pussiin pistetty nainen on hengissä ja hän ryhtyy elvyttämään jo melkoisessa kohmeessa olevaa ”vainajaa”. Nuo puhallukset saavat elottomaan jälleen eloa.

Ystäväni kanssa viestittelimme pari päivää sitten. Elämästä ja sen mukanaan tuomista vaikeistakin valinnoista. Onko elämä sellaista, jota tulisi elää jonkin ohjekirjan mukaan? Miten erilaisiin valintatilanteisiin pitäisi suhtautua ja mistä tietää mikä reitti valita. Ystäväni viestiä lainatakseni: Ikään kuin elämässä olisi jokin käsikirja, jonka mukaan tulisi edetä. ”***** ei ole. On monta. Ja näyttää se Jumala pysyvän kyydissä vaikka elänkin eri lailla kuin ennen, en niin ahtaalla ja suitsiin sidottuna.” Evankeliumia korville tämä ajatus. Elää vapaana.

Elämä ei mene ohjekirjan mukaan. Ei ole olemassa sääntökirjaa tai käsikirjaa jonka mukaan tätä elämää tulisi suorittaa. Sitä kirjaa kirjoitetaan luku luvulta ja jos yrität lukea sitä etukäteen, et näe sivua kääntäessäsi kuin tyhjiä sivuja.

On aikoja, kun on päätettävä jokin luku. Toisinaan on taas vaihdettava juonen kulkua. Valittava uusi reitti. Tänään pysähdyin yhden miehen kanssa tutkimaan karttaa risteyksessä, missä oli mahdollisuus valita oikea tai vasen. Valitsimme eri reitit – hän lähti vasemmalle, minä oikealle. Reittejä – niin täällä kuin yleensä elämässä – valitessa haluan ainakin itse uskoa, että tämä tie on oikea minulle. Ja varmasti se sillä hetkellä onkin. Mutta niitä vaihtoehtoisia reittejä tulee lukemattomia tämän matkan varrella. Samaa tietä ei tarvitse jatkaa koko elämäänsä. On mahdollisuus valita kauniin ja elämää täynnä olevan maisemareitin ja kuluttavan asfalttitien reunan välillä. Ottaako reitti, jolla saa kulkea kiireettä ja levollisena, katsella kauneutta ja imeä elämää itseensä? Mennäkö maastoon jonka merkkejä ei tunne, mutta joka kutsuu kulkemaan? Kulkea ehkä joskus hieman vaikeakulkuisempaa maastoa esteitä ylitellen, mutta tuntea joka hetki olevansa elossa. Kirjoittaa kirjaansa luku luvulta alusta loppuun saakka.

Toissapäivänä kävellessäni Leoniin nostelin etanoita vesilammikoista, sillä en tiennyt olivatko ne joutuneet sinne vastentahtoisesti vai olivatko pulahtaneet ihan itse. Kun en tiennyt osaavatko etanat uida, nostelin ainakin kymmenkunta kaveria lätäkön reunoille. Etteivät hukkuisi.

Tänään mietin sitä, että kukin voi kuitenkin kirjoittaa vain omaa kirjaansa. Siinä seikkailee ja risteilee ihmisiä ja tarinoina ja sivujuonia, mutta en voi kirjoittaa kenenkään toisen tarinaa. Jos joku haluaa uida lätäkössä nenä kiinni pohjamudassa, niin se on hänen tarinansa. Luku hänen kirjassaan.

Toisaalta etanaepisodi sekä aloittamani dekkarin ensimmäiset juonenkäänteet saivat ajattelemaan, että miltä tuntuukaan, kun sinut nostetaan pois upottavasta vedestä? Miltä tuntuu, kun joku puhaltaa sinuun ilmaa niin, että voit jälleen hengittää? Olet elossa taas. Kun joku avaa sen kuolemansäkin ja huomaa, että sydän sisälläsi lyö sittenkin ja elämän henki alkaa jälleen vallata alaa.

Yksi luku loppuu ja toinen alkaa. ”Tällainen tästä nyt tuli. Ja se on hyvä näin. Se oli parasta näin.” Toivoen kuitenkin, että kirjassa, joka kertoo minun tarinani, voisi olla onnellinen loppu.

Loppumatkasta katselin kaukana siintäviä vuoria ja mietin, että tulisinko ylittämään nuo mäet. Paljon olen myös tällä tiellä pohtinut, mihin suuntaan elämäni tulee kulkemaan. Niitä lukuja ei kuitenkaan ole vielä kirjoitettu. Millainen luku seuraavasta tulee, se on luettavissa hieman myöhemmin…

Kirjoista puheen ollen, tapasin tänään Martin. Nilsiä ei näkynyt.

Blogi ja pullo viiniä

Tänään oli lyhyt matka. Vain reilu 18km Mansilla de las Mulasista Leoniin. Yöllä oli satanut ja osin pilvisen aamun aikana suuntasin kuitenkin nenän kohti kainaloa ja hymyilin onnellisena irvistyksen sijaan. Ostin eilen uuden dödön ja nyt se on ensimmäistä kertaa testissä. Ja matkalla tuoksui vahvasti siltä, että loppumatkasta ei tarvitsisi perille päästyään painaa käsivarsia tiukasti vartaloa vasten ja varoa liikkumasta ettei epämiellyttävä tuulahdus kohtaisi vastaanottajaa. Ja pelätä, että alberguen pitäjä näyttäisi ovea ja kehottaisi etsimään toisen alberguen. Lisäksi Leoniin päästyäni ja suihkussa käytyäni suuntasin kaupungille ja ohittaessani parfyymi-liikkeen kävin suihkauttamassa pienesti tuoksua ranteeseen ja kaulaan. Olo tuntui jollain tavalla omalta. Rakastan tuoksuja. Puhtaita ja raikkaita ja sellaisia, jotka saavat sukat pyörimään jaloissa ja tekee mieli painaa nenä ihan kiinni toisen kaulaan…

”Älä pelkää.” Niin on kirjoittanut mukanani olevaan Päivän tunnussanaan ystäväni, jolta olen sen saanut. Haluaisin sanoa hänelle samat sanat: ”Ole rohkea. Älä pelkää.”

Lähdin tälle tielle osin siksi, että joutuisin kohtaamaan oman itseni ja myös vastatusten omien pelkojeni kanssa. Monia pelkoja olenkin jo kohdannut. Uskallan puhua ihmisten kanssa vieraalla kielellä ja selviydyn ongelmatilanteista ja tiedän, että kysyvä ei tieltä eksy. Tiedän miten tilataan maitokahvi ja miten saadaan apu rakkoihin tai luteen puremiin. Kyllä. Luteet löysivät minut vaikka kuinka koitin juosta niitä karkuun ja nyt on jaloissa, käsissä ja alaselässä paukama poikineen.

Yksi uusi pelko tuntuu sen sijaan ennemminkin kasvaneen kuin kadonneen. Sanotaan, että koira muistuttaa isäntäänsä – tai emäntäänsä. Näin usein onkin. Katsoppa vaikka seuraavan kerran vastaasi tulevaa koiraa ja sen omistajaa, niin tiedät mitä tarkoitan. Minulla on koira, musta belgianpaimenkoira, joka ylittää sillat ja pitkospuut kuin olisi heikoilla jäillä. Olen aina sitä yrittänyt rohkaista, että ”Hieno poika, tule vain!” Mutta silti sen jalat ovat kuin minulla laskettelurinteessä: polvet täysin lukossa ja reidet kovat kuin puupökkelö. Mennään yli koivet suorana ja epävarmana kantaako seuraava askel vai putoanko kuoppaan. Lähes halvaantuneena paikoillani kykenemättä liikkumaan.

Tämän matkan aikana olen ylittänyt jos jonkinmoisia siltoja ja sillan tapaisia. Ennen Fromistaan saapumistani piti ylittää kanava siltaa pitkin. Matkaa toiselta puolelta toiselle oli ehkä 5 metriä jos sitäkään, mutta se oli todella pelottavaa. Itselleni oli yllättävää huomata, että ryhdyin etsimään vaihtoehtoista reittiä. En haluaisi mennä tuosta kapeasta paikasta, joka saa minut ja jalkani ja koko olemukseni ihan kipsiin. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Oli mentävä yli siitä kapeasta kohdasta, mikä eniten pelotti. Muuten ei olisi päässyt eteenpäin.

Kun palaan kotiin halaan rakasta rekkuani, katson sitä silmiin ja sanon, että ”Mio, nyt minä ymmärrän…” Ja annan ison suukon sen karvaiselle kuonolle.

Voisin jatkaa tätä ”Kummalliset kammot” – ohjelmaani. Toinen asia nimittäin minkä edessä jälleen tänään olin ja jonka keskeltä piti selviytyä: ”Älä pelkää!” – sanat mielestäni oli, kun kävelin tien laitaa autojen pyyhkiessä melkein rinkan kylkeä. Pelkään kävellä noita isojen teiden vieruksia. Pelkään, että joku niistä satasta ajavista autoista yhtäkkiä kuin yllättäen suistuu ajoradaltaan ja ajaa päälleni. Ja kuinka todennäköinen tuo tapahtuma onkaan? Pelkään todennäköisesti aivan turhaan. Mutta olen todella kuin kummalliset kammot ohjelmassa – kohtaamassa nämäkin pelkoni voidakseni elää.

Tällä tiellä olen käynyt kohti niitä ajatuksia ja tilanteita ja mennyt kohti sitä mikä pelottaa. Jos nyt kuolisin, kuolisin ainakin siinä mielessä onnellisena, että olen ainakin pyrkinyt kohti pelosta vapaata elämää. Voin kuolla hymyillen, sillä tein mitä näin hyväksi ja oikeaksi. Tein sen, mitä sydämeni kutsui minua tekemään ja murtauduin ulos vankiloistani. Lähdin tälle tielle yksin, vaikka pelotti. Mutta yksin en ole silti ollut hetkeäkään.

Terradillos de las Templariossa kokoonnuimme koko paikalla ollut 40hengen porukka pihalle rinkiin. Vapaaehtoinen Lady Texasista aloitti ja pyysi jokaista kertomaan oman nimensä, mistä on kotoisin ja miksi tällä tiellä on. Kun kaikki olivat saaneet sanoa, jatkoi hän mieleenpainuvilla ajatuksilla.

Hän puhui siitä, että asiat tapahtuvat, kun on niiden aika tapahtua. Saarnaajan sanat raamatusta tulivat mieleeni: ”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla…” Lady kokosi yhteen ajatukset joita ringissä oli tullut. Moni kertoi olevansa matkalla löytääkseen jotakin elämäänsä. Oman itsensä, rauhan, merkityksen, Jumalan, tarkoituksen. Kenenkään meistä ei ollu aika lähteä tälle tielle kymmenen vuotta sitten tai kolme vuotta sitten. Meidän aikamme oli nyt. Ja hänen ajatuksensa kiteytyi jollain tapaa ajatukseen, että me emme tulleet tänne koska halusimme tulla vaan me olemme tällä tiellä, koska camino kutsui meitä.

Erään miehen puheenvuoro jäi myös elävästi mieleeni. Hänen oli ollut tarkoitus lähteä pyöräillen Caminolle. Hän oli kuitenkin hetki aiemmin ennen lähtöä pyörällä ajaessaan murtanut kätensä ja nyt hän pyöräilyn sijaan eteni kävellen etappi toisensa perään käsi kantositeessä. Hän itse sanoi omassa puheenvuorossaan, että tämä käden murtuminen oli hänelle siunaus. Jos hän olisi ollut pyörällä hän ei olisi tavannut kaikkia niitä ihmisiä, joita hän tähän mennessä oli tavannut. Jokaisella kohtaamisella tässä elämässä on tarkoituksensa. Siihen uskon, vaikka juuri nyt olen oman elämäni kohtaamisten suhteen täynnä ”Miksi?!” – kysymysmerkkejä.

Uskon kuitenkin, että myös minua Jumala kutsui tälle tielle juuri nyt. Ja olen täällä siksi, että hänellä on tämän kautta minulle jotain kerrottavaa. Ja kun kutsu kuuluu sydämestä, sitä on sydämen ääntä syytä kuunnella. Sitä ei voi ohittaa. Sillä siinä kuulemme Herramme äänen. Niin minä uskon. Joku toinen ehkä ajattelee toisin.

En tiedä mihin hän ehkä sinua kutsuu. Mutta pyydän: kuuntele sitä ääntä. Sydämen ääntä ja mene minne se kutsuu sinua. Sillä tiellä emme ole koskaan yksin.

Minun matkani jatkuu huomenna Leonista länteen. Katsotaan minne saakka on huomisen matkan määrä. Kolmisensataa jäljellä. Joka askel kotiin päin…

Puolimatkassa sisarten seurassa

Tuuli puhaltaa mistä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä mistä se tulee, minne se menee, mikä on tuulen tie…

Kun katson korkeuksissa liiteleviä kotkia vai haukkojako lievät, tekisi mieli mukaan. Hypätä kuin Peukaloinen hanhen selkään ja liidellä korkeuksiin. Tuntea kuinka siivet kantaa ja myötätuuli antaa tilaa siipien alle ja saa antaa tuulen viedä.

Kun on syönyt arviolta puoli kiloa kirsikoita, se tuntuu ainakin minun vatsassani. Tänään olisin toivonut, että tuuli olisi ollut myötäisen sijaan vastainen, sillä kirsikoista johtuva ja ulos purkautuva paha ilma oli myötätuulesta johtuen koko ajan edessäni. Kyllä. Tytöiltäkin pääsee pieruja eivätkä kirsikkapierut ainakaan kirsikan kukilta tuoksu. Onneksi tilanne rauhoittui noin muutaman kilometrin jälkeen.

Olen todella vaikuttunut enkä saa tarpeekseni kattohaikaroiden katselusta ja siitä, miten vaikeisiin paikkoihin sitä voi mahtavan kotinsa rakentaa. Katolla ei suojaa auringon paahteelta minkäänlainen varjo. Los Arcosissa muistan miettineeni, kun katsoin ulkona paukkuvaa ukkosta ja ikkunoita piiskaavaa sadetta, että ovatko ne kaverit tuolla korkealla kirkon katolla myös tässä säässä? Värjötellen pesässään, kun taivas antaa tulla vettä minkä kerkiää. Tai hurjassa auringonpaahteessa ojennellen pitkiä koipiaan. Rukoilevatkohan apua niin kuin Luther ukkosmyräkän osuessa kohdalle…

Eilinen iltapäivä ja ilta oli minulle merkittävin ja mieleenpainuvin päivä tähänastisella matkallani. Olin kuullut noin viikko takaperin jutellessani erään suomalaisen naisen kanssa, että pari päivää mesetaa kuljettua tulee kylä nimeltä Carrion de los Condes ja että siellä kannattaa mennä sisarten pitämään albergueen. Mietin miten muistaisin kylän nimen ja hän antoi muistisäännöksi ”Carry on”. Olin päättänyt, että tuohon paikkaan haluan mennä. Tai oikeastaan minulla oli sisäinen tunne, että tuohon paikkaan minun täytyy mennä.

Päivän matkaa tein rauhaisaa tahtia välillä joen varressa istuskellen ja puuhun nojailen ja lauleskelin mielestäni Swing lowta. Siksi, että siinä lauletaan: ”Swing low, sweet charriot, coming for to carry me home…” Carry on… Carry me home… Ajattelin, että sinne olin matkalla. En vain tiennyt, että kotiintulemisentunne tulisi olemaan niin voimakas.

Kun saavuin sisarten ylläpitämään albergueen, oli todella kuin olisin tullut kotiin. Vastaanotto oli niin lämmin ja pyhiinvaeltajien jono eteni superhitaasti, kun sisar Unkarista tiskin takana halusi kuulla tulijoiden kuulumiset ja kohdata henkilökohtaisesti jokaisen ovesta astuvan kulkijan. Kun on jossain kotonaan, niin sen tietää sydämessään ja sinne haluaa jäädä. Vieraana ja muukalaisena ei pitkään jaksa kulkea. Kun ei löydä sijoilleen, kun ei ole kotona omassa olossaan ja paikassaan. Ei ole vapaa niin kuin se Peukaloinen Martti-hanhen selässä.

En tiedä mitä minussa tapahtui, mutta tunsin, että sydämessä tapahtuu nyt jotain mitä en ymmärrä. Jollain tavalla olin valtavan vaikuttunut pienen luostarin kolmesta kauniisti laulavasta sisaresta, etten tiennyt miten päin olisi pitänyt olla. Tuntui, että se tuuli puhaltaa mistä tahtoo ja en todellakaan tiedä mistä se tulee ja minne se menee enkä varsinkaan minne se minua vie. Mietin jo, että onko rukoukseni tässä pienessä kylässä samansuuntainen kuin Lutherin: ryhdyn nunnaksi, kun vain tämä sydämeni hämmennys selkiäisi. Ja se oli ihan todellinen ajatus. Joskus haaveilin poliisin ammatista, että saisin pitää coolia virkapukua. Mutta jos se puku ja virka-asu olisikin sisarten käyttämä kaapu?

Se mitä sisarista ja tuosta paikasta hengitin oli jotain mitä sydämessäni kaipasin. Oli pakko lähteä pienelle kävelylle ja kysyin ihan tosissani ylhäältä, että tännekö minun tulisi palata ja jäädä? Vai mikä ihme on matkani määrä. Miksi sain vinkin juuri tuosta paikasta ja miksi minut sinne johdatettiin? Miksi olen niin vaikuttunut kaikesta siitä, mitä sisarista huokui. Siitä levollisuudesta, ilosta, lämmöstä. Ja tiedän, että kaikki se on peräisin jostakin muualta kuin heistä itsestään.

Ehkä kaikki se, mitä heidän parissaan koin oli juuri se, mitä olin vailla. Ja mitä vailla olen ollut liian pitkään. Sydän sai pienestä hetkestä heidän parissaan jotakin, mitä se eniten tarvitsi.

Tänä aamuna lähdin kuitenkin matkaan hieman ennen seitsemää. Reitti kulki kirkon ohi. Ovi oli auki ja astuin sisään. Sisaret lauloivat kirkon etuosassa ja pienen hetken ehdin olemaan mukana. Harmitti, etten tiennyt monelta heidän aamun rukoushetkensä oli alkanut. Rukoushetken päätyttyä jäin vielä hetkeksi seisomaan paikalleni. Sisar, joka eilen illalla messun päätteeksi oli painanut kätensä pääni päälle, lukenut siunauksen ja piirtänyt ristinmerkin otsaani ja katsonut kyynelten täyttämiin silmiini, meni ohitseni, katsoi jälleen silmiini ja hymyili lämpimästi. Hymyilin takaisin ja iskin silmää. Molempia yhtäaikaa. Tein ristinmerkin ja jatkoin matkaani. Kiitollisena kohtaamisesta heidän kanssaan.

Ensimmäinen puolikas matkasta on nyt kuljettu. On tunne, että toinen puolikas tulee olemaan erilainen. Mutta annan tuulen puhaltaa mistä tahtoo. Kuuntelen sen huminaa, ehkä tarkemmin kuin aiemmin. Jotta kuulisin sen kuiskauksen. Myös sen hiljaisen…

Ps. Jos aiot tielle, älä ohita tätä paikkaa. Albergue Santa Maria.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Kaikella on aikansa. Pienillä kylilläkin. Nyt on kuitenkin tullut se vaihe matkasta, että nuo kylät haluaa ohittaa asap. Ainakaan niihin ei halua jäädä yöksi.

Saavuin tänään hieman isompaan Fromistan kylään. Autoja! Ääniä! Ehkä koulu jossakin. Lapsia pihalla! Ei tosin ole kuin reilu viikko siitä, kun tarkoitukseni oli jäädä Logronon isoon kaupunkiin viettämään pientä välipäivää, mutta kun en sinä aamuna tuossa isossa cityssä kohdannut yhtäkään hymyilevää ihmistä, päätin jatkaa matkaani ajatellen, että kyllä maalla on mukavaa! Ja ainakin siellä on eläimiä jotka ovat ystävällisiä 😊

Mutta nyt on pikkukyläkiintiö täynnä. Ihana kuunnella, kun autot huristavat pitkin teitä. On useita ja useita kahviloita, ihanan näköinen kakkugalleria ja useita ravintoloita sen yhden pienen supermercadosta vielä pienemmän kaupan sijaan mistä saa sitä vaaleaa leipää ja oliiveja ja säkällä banaaneja. Lisäksi ravintolasta on EHKÄ mahdollisuus saada muutakin ruokaa kuin jotakin settiä ranskalaisten kera.

Kaikkihan alkoi siitä, että aamulla noustessani tuntui, että olen kuollut kuin kivi. Ehkä väsyneempi kuin yhtenäkään aamuna tähän mennessä. Eilinen yli 30km kävelyä ja puhelimen sovelluksen mukainen yli 41000 askelta tuntui vielä kropassa. Olisi tehnyt mieli työntää tulpat syvemmälle korviin ja silmälaput takaisin silmille ja herätä seuraavana päivänä. Hetken olin jo leikkinyt ajatuksella, että kävelisin tänään samanlaisen pätkän kuin eilen. Ja vielä vähän enemmän. Kolmen päivän matka kahteen päivään. Mutta liikkeelle lähdettyäni ajatus karisi melko nopeasti mielestä. Ei pysty. Ihminen ei tämän ikäisenä enää palaudu rasituksesta kuten nuorena ja tällaisella reissulla kroppa käy melkoisilla ylikierroksilla.

Jatka artikkeliin Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Let it be

Eilen heräsin viideltä pienessä Cardenuela Riopicon kylässä. Nousin ja hipsin ulos huoneesta rinkkoineni. Tein normaalit aamurutiinit: tsekkasin ja rasvasin varpaanvälit ja jalkapohjat ja laitoin suojan jo melkein kokonaan parantuneiden rakkojen päälle. Meistä on tullut läheisiä. Minusta ja jaloistani. Olemme tutustuneet toisiimme aivan uudella levelillä.

Ensimmäistä kertaa oli pimeää, kun lähdin. En löytänyt karttaani siitä missä sen paikka on ja tajusin, että olin unohtanut sen illalla pieneen baariin käydessäni syömässä. Tai siinä uskossa olin. Oli siis selviydyttävä ilman rakkaaksi tullutta opasta ja koitettava katsella merkkejä sitäkin tarkemminkin.

Parhaita hetkiä tällä tiellä ovat hiljaiset aamut. Rakastan pulujen kujerrusta ja juttelen niille takaisin kulkiessani. Samoin isoille ja pienille nelijalkaisille huikkaan huomenet ja vaihdamme haukkujen kanssa kuulumiset. Eilinen aamu oli kuitenkin todella raskas. Koko matkan Burgosiin saakka oli itku silmässä ja perille päästyäni oli pakko kaivaa piilolinssineste rinkasta, kun linssit oli niin sumeat suolaista kyynelistä etten ollut enää varma mihin suuntaan nuolet talojen seinissä osoittivat. Loppupäivän olinkin sitten järjettömän väsynyt. Itkuinen ja väsynyt.

Mietin kävellessäni, että vaihtaisin sen sydämen kivun välittömästi niihin rakkojen kipuihin. Siihen kun ei auta särkylääke. Ei voi laittaa parantavaa salvaa. Mennä apteekkiin ja jalan rakkojen sijaan näyttää kuvaa sydämestä ja kysyä olisiko jotain lääkettä sen haavoihin.

Tiedän, että tälle tielle tulen jättämään elämäni suurimpia unelmia ja haaveita, joista on pakko luopua voidakseen jatkaa elämää. Jotta uusia voisi syntyä toteutettavaksi. On jätettävä taakse niitä unelmia, jotka joskus saivat koko elämän näyttämään sellaiselta mitä ei uskonut olevan olemassakaan. Jotka antoivat uskoa ja toivoa, unelmia jotka olivat täynnä rakkautta. Kaikista unelmista ei kuitenkaan tule totta. Mutta odotan uusia saapuvaksi ja katson, mitkä niistä ovat sellaisia, jotka tuovat elämään ilon ja valon. Rakkauden.

Kun ennen kukonlaulua lähtee liikkeelle ja kävelee reippaasti tylsät 16km lähes kokonaan asfalttia, saavuin Burgosiin jo todella aikaisin. Istuin rauhassa aamiaiselle ja kun siitä nousin jatkaakseni matkaani pääsi suustani ääneen ”Wau!!” Kolme askelta kahvilasta otettuani avautui silmieni edessä valtava Burgosin katedraali. Tarkoitukseni oli jatkaa matkaa vielä ainakin 10km, mutta päätin kuitenkin kurkata katedraaliin, kun täällä nyt kerran olin ja kun se kerran oli auki. Ja samanaikaisesti laskeutuessani portaita kuului jostain ämyreistä Beatlesin: ”Let it be, Let it be…” Ja taas aukesi silmien hanat. Mikään laulu ei olisi voinut sopia siihen hetkeen paremmin.

Kirkossa, tai katedraalin kappelissa oli messu lopuillaan ja huomasin seinältä, että seuraava alkaisi tunnin päästä. Valtavaa tahtojen taistelua: jatkanko matkaa vai jäänkö messuun. Jos jäisin, joutuisin kävelemään siinä kamalassa helteessä koko loppumatkan. Kunnes tajusin: mikä ihmeen kiire minulla on yhtään mihinkään? Ei tasan yhtään mikään. Jäisin tänne ja lepäisin pyhäpäivän. Ja pyhittäisin lepopäivän. Ja niin jäin. Ensin messuun jonka jälkeen alkoikin varsinaiset juhlallisuudet. Ensimmäiselle ehtoolliselle osallistuvien lasten juhla ja sen jälkeen Corpus Christi hienoine kulkueineen pitkin kaupungin katuja. Illalla menin vielä toisen kerran messuun. Katsoin netistä katolisen messun kaavan ja nyt olen käynyt jo niin monessa messussakin, että alan olla jo melkolailla messissä. Tiedän milloin on uskontunnustus, milloin isä meidän ja milloin toivotaan rauhaa kaikille ympärillä oleville. Illalla tajusin viettäneeni ainakin neljä tuntia päivästä tuossa katedraalissa.

Täytyy sanoa, että minulle on ollut tärkeää saada jakaa tätä matkaa kanssanne. Ketä teitä nyt näitä juttuja jaksaa lukea 😊Olen tehnyt joitakin matkoja yksin viimeisten vuosien aikana, kun ei ole elämässä tällä hetkellä sellaista ihmistä, jonka kanssa voisi yhdessä mennä ja nähdä, kokea ja jakaa. Nauraa ja itkeäkin. Ottaa valokuvia ja tallentaa sydämeen kaikki yhdessä nähty ja koettu. Siksikin haluan kirjoittaa, koska on tarve kertoa jollekin jotakin siitä mitä on nähnyt, ajatellut, tuntenut. Yksin matkaaminen ei aina ole kuitenkaan A-luokan matka, vaikka joskus sellaisiakin tarvitaan. Tai ainakin minä tarvitsen. Ja tiesin, että tämä matka minun täytyy tehdä yksin. Mutta Luojalle kiitos, olen tavannut tällä tiellä ihan superkivoja ihmisiä.

Tänään jatkui matka Burgosista ja ensikosketus ”odotettuun” Mesetaan on otettu. Sitä jatkuukin sitten seuraavat päivät. Ukkosrintama kulki juuri sateineen ohi, toiveissa huomenna hieman pilvisempi päivä. Kroppa ja jalat alkaa tottua kaikkeen tähän ja matkasta ja ihmisistä matkalla nauttii jälleen ihan uudella tavalla.

On aika iltarutiineille. Kaivan rasvatuubin ja vaseliinin ja otan jalat hellästi käsiini. Niin tuli ilta ja tuli aamu, niin meni 17. päivä. Matka jatkuu…

Ja se karttakin löytyi.

Aavekylässä

Asetumme yhteisen pöydän ääreen. Rouva on laittanut keittoa, salaattia, riisiä ja linssipataa. Istahtaessanik pöytään, muistan kuinka ystäväni eräässä radion aamuhartaudessa puhui siitä, kuinka saman pöydän ääressä aterioiminen sekä yhdistää, mutta sen ääressä koetaan kipeällä tavalla myös tuon yhteyden puute.

Meitä oli pöydän ääressä talon isännän ja emännän lisäksi yksi suomalainen, yksi New Jerseyläinen ja neljä ranskalaista ja yksi brasilialainen. Meistä kaksi hieman paremmin englantia puhuvaa – kyllä, minä olin heistä toinen, joten rima ei ulottunut lähellekään matalaa kattoa. Aika ajoin tuli kuitenkin hieman ulkopuolinen olo, kun ranskalaiset puhuivat keskenään ranskaa ja nauroivat, mutta itse ei tajunnut mitään. Onneksi joku aina välillä kertoi jotain siitä, mistä he puhuivat.

Yhteinen kieli on tärkeä. Yhteiseen jakamiseen ja kommunikointiin ei kuitenkaan tarvita paljon sanoja. Ehkä noin viikko sitten Los Arcosissa kanssani samassa huoneessa oli japanilainen nainen, jonka sanavarasto oli ehkä noin 10 sanaa englantia. Siitä huolimatta päivittelimme yhdessä ulkona räiskyvää ukonilmaa, selvitimme ketä ja mistä olemme, mistä tulemme ja minne menemme. Sitäpaitsi caminoenglannilla ei ole aina ihan hirveästi tekemistä varsinaisen Lontoon kielen kanssa.

Asia jota ennen lähtöä melko paljon pelkäsin ja jännitin oli miten pärjään melko huonolla englannillani. Pakko todeta, että tähän mennessä mainiosti. Ja pärjään vaikka toveri jonka kanssa kommunikoin ei osaisi sanaakaan englantia. Ja heitä on paljon. Yksi kynnyksen ylitys oli, kun eräs amerikkalainen nainen liittyi seuraan ja alkoi juttelemaan. Ja ymmärsin ihan täysin mitä hän sanoi ja uskalsin itsekin puhua ihmiselle, jonka äidinkieli englanti on! Hyvä etten pysähtynyt tekemään tyylikkäitä tuuletuksia, kun hän jatkoi matkaa. Olen lisäksi oppinut tärkeitä Caminosanoja: bedbug (lude, en ole onneksi törmännyt), blister (rakko), bunk bed (kerrossänky), sheet (lakana) jne.

Ensimmäiset päivät hieman varovaisesti, mutta nyt usein jo ihan itse ja oma-aloitteisesti aloitan keskustelun ja kysyn kysymyksiä kanssamatkaajalta. Mutta voin kertoa salaisuuden: harjoittelen sitä kaiket päivät yksinäni tallustellessani pitkin tienpientareita. Mietin miten jonkun asian kertoisin ja sanoisin ja pulputus vain kuuluu linnun laulun lomasta, kun teen omia ääntämisharjoituksiani.

Eilen kävelessäni mietin, että mitä ja miten sanoisin, jos joku kysyisi mikä minut on tänne tuonut. Eikä muuten mennyt harjoittelu hukkaan! Päivällispöytään istuttuamme ensin esittelimme jokainen itsemme ja mistä olemme. Jonkun aikaa lusikoituamme soppaa suuhun isäntä kysyi, että ”Niina, why are you here? Why are you walking the camino?” Ja niin sain kertoa pöytäseurue ääneen sen, mitä olin juuri saman päivän matkan aikana miettinyt ja harjoitellut. Ja niin kertoivat sen jälkeen muutkin, tosin osa ranskaksi ja joku sitten englansi meille ranskaa ymmärtämättömille.

Niin meitä vaan kuljetetaan ja johdatetaan. Minua ainakin kohtaamaan omia pelkojani ja huomaamaan, että ei se ollutkaan oikeastaan yhtään pelottavaa. Ja niissä pelottavissakaan hetkissä ei tarvitse olla ja selvitä yksin.

Tuo albergue poikkesi täysin kaikista niistä aiemmista, missä olin yöni viettänyt. Kun astuin tuohon pieneen 10 hengen majataloon, oli kuin olisin astunut ulos ajasta ja paikasta, oikeastaan ulos koko tästä maailmasta. Huoneistossa soi meditatiivinen musiikki ja jonkun sortin suitsukkeen tuoksu täytti koko talon. En voinut alkuun uskoa, että sellainen paikka on olemassa. Talo oli täynnä mm. Paulo Coelhon kirjoja ja kuvia hänestä isäntäpariskunnan kanssa. Kirjahyllyissä kirjoja joita sai lukea. Jos osasi. Oli nystyräpalloja yms. joita sai käyttää hierontaan, vilttejä joiden sisään sai kääriytyä ja uppoutua sohvalle lukemaan. Kylä itsessään oli kuin aavekaupunki, mutta jos siellä asuu 28 ihmistä – 28 vanhaa ihmistä – ei liikenteen voi kuvitellakaan olevan kuin Lontoossa. Jokatapauksessa pysähtymisen arvoinen paikka. Ja muistin siinä pöydässä puhuessanme myös, että Paulo Coelhon kirja Pyhiinvaellus on todella ensimmäinen kosketukseni tähän reittiin ja tälle tielle. En ollut tajunnut sitä ennen kuin isäntä sitä kysyi. Siksikin oli kiinnostavaa pysähtyä siihen hetkeksi.

Tänään söin matkalla paljon ihania kaloreita. Join maitokahvia ja perunamunakasta, join lisää maitokahvia ja sitruunamuffinssia ja jäätelöä, urheilujuomaa ja pähkinöitä. Kesken matkaa huomasin, että lyhyet legginsit shortsien alla on nurinperin. Pimeässä pukiessa ei kaikki aina mene ihan putkeen. Vapauttavaa on kuitenkin todeta itselleen, että ei tarvitsekaan mennä. Saumat ulos tai sisäänpäin, onko sillä oikeasti yhtään mitään väliä.

Tämä ilta lepoa Villafrancassa reilun 20km kävelyn jälkeen. Huomenna matka jatkuu kukkuloiden yli. Minne, en tiedä vielä. Annan tien viedä.

Prosciuttoa kissan kanssa

Aina jossain vaiheessa aamua ja pitkin päivää tulee käännyttyä ympäri ja katsottua mistä on tultu. Aurinkoisina aamuina taakse jäävä kylä tai kaupunki näyttää kauniilta nousevan auringon säteiden hyväillessä taivaanrantaa.

Monta kertaa on mielessäni käynyt taakseen katsonut ja suolapatsaaksi muuttunut Lootin vaimo. En tiedä miksi. Eilen rouva tuli jälleen mieleeni pudistettuani ihanan Najeran kylän pölyt jaloistani ja vilkaistessani selkäni takaa nousevaa aurinkoa.

Mielen filminauhalla alkoi pyöriä oman elämän asioita. Mietin, mitkä asiat elämässäni muuttavat minut kuolleeksi kuin suolapatsas? Kuolleeksi kuin kuollut meri, missä mikään ei elä. Suorastaan tönkkösuolatuksi muikuksi. Jäykistävät olemukseni niin, etten voi vapaasti liikkua, olla ja hengittää. Mietin jälleen – ties monettako kertaa elämässäni – että katsonko minä elämässäni eteenpäin? Uskallanko kävellä eteenpäin vaikken tiedä mitä mäen toisella puolen odottaa vai jäänkö paikalleni yhtä kuolleena kuin Lootin vaimo. Annanko historiaan kuuluvien asioiden määrittää tulevaisuuteni, kääriä sen suolakääreeseen ja tappaa kaiken sen kauniin ja elävän mitä edessä siintää kun vain uskallan mennä eteenpäin.

Tuumailin, jotta kyllä minä ne kukkulat taidan ylittää. Unohtaa sen, mikä on takana ja suunnata katseen siihen mitä on edessä. Täyttää elämäni asioilla, jotka tuovat siihen iloa ja jättää taakseni kaikki se, joka sen ilon tappaa. Täyttää elämäni asioilla, jotka tuovat siihen iloa. Kulkea eteenpäin odottaen elämältä hyviä asioita tapahtuvaksi.

Najerasta kävelin Santo Domingo de la Calzadaan ja eilisen illan vietin Sistersiläisnunnien houstaamassa alberguessa. Viehättävä pieni kaupunki. Odotellessamme alberguen avautumista puolenpäivän helteessä, vieressäni istunut Anja from Sweden kertoi ilouutisen minulle ja Meksikolaiselle Nellille. Tämän ilouutisen johdosta kävelimme tänä aamuna postiin minä, Nelli ja George. Ja niin lähti minulta 3,2kg tuiki tarpeellista tavaraa Santiagon postiin odottamaan saapumistani. Sinne se on nyt sitten mentävä. Tavalla taikka toisella.

Kun olimme saaneet pakettimme postiin ja pääsimme ulos, hypimme kaikki kolme tasajalkaa hihkuen ilosta, kun rinkka oli niin kevyt! Give me fivet ja niin jatkoimme jälleen matkojamme omiin suuntiimme.

Kun myöhemmin jakaessani sämpylän väliin aamulla asettelemiani ilmakuivatun kinkun riekaleita paikalle saapuneen kissa-kaverin kanssa, ajattelin tapahtunutta. Tämä valloittava meksikolaispariskunta, tuttuja jo usean etapin takaa, osaavat luonnollisesti Espanjaa. Välittömästi, kun virkailija pyysi minut tiskille, tuli George salamana paikalle Nellin jäädessä hoitamaan heidän pakettiaan. Sanoinkin hänelle, että ihanaa, kun he ovat täällä. Ja hän totesi, että sitä varten me täällä olemme. Auttaaksemme toisiamme.

Ja se on ihmeellistä. Se on ollut todellisuutta joka päivä tällä tiellä ja nostaa välillä kyyneleet silmiin. Ystävällisyys, todellinen kiinnostus siitä miten toisella menee. Useamman kerran, kun olen pysähtynyt tien varteen tuulettamaan varpaanvälejä on joku tullut ja kysynyt, että tarvitsetko apua tai onko kaikki hyvin. ”Problems with your feet?” Ja kun olen sanonut että kaikki okei, on hän hymyillyt, toivottanut Buen Caminot ja jatkanut sitten matkaansa.

Tie kantaa. Se kantaa siksi, että me kannamme sillä toinen toisiamme. Jaamme niitä samoja kipuja ja samoja iloja. Ollaan valmiita auttamaan kuka tahansa onkaan avun tarpeessa.

Minulle itselleni avun vastaanottaminen ei ole ihan yksinkertainen asia. Jossain syvällä on ajatus, että on pärjättävä itse. On osattava itse. On heikkoutta pyytää apua. On se kumma jos ei omin avuin pärjää!

On myös opetettu, että pitää vain jaksaa. Ei saa luovuttaa.
Minulle se on vielä lisäksi ihan omalle luonteelle ja temperamentille ominainen piirre. Kesken ei jätetä. Mennään läpi vaikka sen harmaan kiven. Kyllä aina joku väline löytyy millä sen kiven saa joko pienittyä palasiksi tai siirrettyä pois edestä, jos läpi ei muuten pääse.

Mutta miksi tarvitsisi? Eteenpäin menemisen ja kuolemaa tuottavien asioiden taaksejättämisen opettelun lisäksi jälleen yksi kotiinvietävä asia tältä tieltä: opettele myös pyytämään apua, kun sitä tarvitset. Se ei ole heikkoutta ja samalla annat toiselle mahdollisuuden siihen mitä itsekin tekisit.

Tee muille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. Matka jatkuu.

Ps. Ensimmäisen kerran tänään kävelin kivimuurilla. Ja samassa hetkessä tajusin: without pain! Rakkoihin ei enää koske! Ihmeitä ja paranemista tapahtuu 🙂

 

Perhonen silkkipussissa

Tiesin, että tämä päivä tulisi. En tosin odottanut sitä saapuvaksi vielä toisella viikolla. Se hetki, kun ei voisi vähempää kiinnostaa. Ajatus siitä, että tää juttu on niiiiiin nähty. Päivästä toiseen samaa hiekkatietä ja väliin asfalttia. Samanlaisia kyliä mäkien päällä toinen toisensa perään. Talsimista tuntitolkulla keskellä peltoja tai tienvierustoja välillä ylös ja välillä alas hipsutellen. Mitä hienoa tässä muka on? Ja minkä ihmeen takia minä tai kukaan muukaan tätä tekee? Minkään valtakunnan Camino-kuumetta ei itselleni ainakaan nouse. Kun pääsen kotiin, en kävele vähään aikaan metriäkään. Sitäpaitsi tuskin edessä on enää mitään niin ihmeellistä ja erilaista, että viitsisi rasittaa itseään yhtään enempää.

Mutta.

Syy miksi halusin lähteä kokeilemaan onnistuisiko kulkea koko reitti oli juuri se, että minua kiinnosti tietää miltä kaikki tämä ihan oikeasti tuntuu. Miltä tuntuu, kun sen rinkan haluaisi viskata metsikköön tai asettua tienvarteen tyhjentämään sen sisältöä ja jakamaan halukkaille.

Halusin tuntea sen jännityksen, kun ensimmäisen kerran starttaan matkaan ja kävelen ensimmäisen etapin. Kun saan passiini ensimmäisen leiman ja koko olemus suorastaan hypähtelee hihkuen innosta. Tie polttaa jalkojen alla ja on päästävä matkaan ja äkkiä. Jännitys siitä, kun saavun ekaan albergueen eikä ole mitään käryä miten siellä toimitaan. Kukaan muukaan Caminon neitsytmatkalaisista ei tunnu pysyvän housuissaan.

Halusin tuntea sen, miltä tuntuu olla ihan poikki ja väsynyt päivien taivalluksesta. Kun pää on ihan täynnä kaikkea uutta ja ihmeellistä niin, ettei aivojen kapasiteetti riitä enää mihinkään.

Kymmenessä päivässä on ehtinyt saada jo melkoisen annoksen kaikkea mahdollista. Uusia tuttavuuksia, keskusteluja, illan istumisia, kirkkohetkiä, pyhiinvaeltajien kolmen ruokalajin illallisia, kilometritolkulla mäkiä, metsiä, asfalttia ja hiekkatietä. Isoja ja pieniä majataloja, rinkan purkamista ja pakkaamista, hellettä ja kylmiä oluita aurinkoisella terassilla, rakkoja varpaan välissä.

Kaikesta tästä ja monesta muusta syystä olen juuri nyt lopenväsynyt. Niin väsynyt, etten jaksa olla tippaakaan sosiaalinen ja kiinnostunut onko jonkun nimi Mary vai Carlos ja onko hän mahdollisesti Uudesta-Seelannista, Irlannissa vai Ranskasta. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Haluan vain mennä omaan sänkyyni ja piiloutua silkkipussiini kuin perhosen toukka.

Mutta.

Jos siellä kotelossaan saa nyt jonkun aikaa olla ja hengitellä rauhassa, niin uskon, että eiköhän sitä ole sitten taas valmis kuoriutumaan ja kömpimään ulos kolostaan lennelläkseen taas. Olla läsnä, keskustella, jakaa. Olla kiinnostunut ja tutustua uusiin ihmisiin. Jaksaa kuunnella sitä, kun sinulle polotetaan Espanjaa se minkä keritään vaikka kuinka sanot ettet ymmärrä sanaakaan. Ehkä jaksaa nähdä myös ne pellot uudenlaisessa valossa ja uusin silmin.

Tänään opettelin tietoisesti pysähtymään. Minussa on varmastikin jokin rakenteellinen ongelma, sillä en osaa kävellä hitaasti vaikka kuinka yrittäisin. Niinpä koitan sitten pitää taukoja ja edetä sillä tavoin hitaasti. Tietoisesti aamulla noin 7km kävelyn jälkeen pysähdyin. Kaivoin repusta pöydälle seitsemän minuutin keitetyt kananmunat, patongin, suklaan ja juomapullon. Riisuin kengät ja sukat, otin pohjalliset tuulettumaan. Päätin, että nyt levätään. Ja niin olin pysähdyksissä – osittain itse itseni pakottaen – melkein tunnin. Ja kyllä se olo oli niin paljon kevyempi sen jälkeen kulkea, vaikka lepohetkeä pitäessäni vähän väliä katsoin kelloa joko on ollut riittävän pitkä tauko ja voisi taas jatkaa matkaa. Eikä se keveys johtunut pelkästään rinkasta hävinneistä munista ja muista eväistä, jalatkin jaksoivat tauon johdosta paremmin.

Tässä vaiheessa haluan sanoa kiitos myötäelämisestä rakkojeni rinnalla. Eilen menin apteekkiin ja näytin apteekin tytölle kuvan jalassani olevasta  rakosta. Hän käveli kaapille, antoi tuubin jotain salvaa ja neuvoi laittamaan sitä kolmesti päivässä. Puhdistamaan kahdesti. Ja päälle harsolaastari. Luotan häneen sokeasti ja olen jo muka huomaavinani pieniä parantumisen merkkejä 😊Mutta elämme toivossa. Edelleen koskee, saa siis muistaa…

Kello on sen verran, että on aika lähteä kirkkoon. Huomenna lähtee rinkka ensimmäisen kerran kuljetuksella seuraavaan paikkaan ja jalat ja koko kroppa saa pienesti lepoa sen myötä. Saa nähdä millaisena se aamu silkkikuorestaan ulos kömpivälle aukeaa…

Kipua ja kyyneleitä

Estella – Los Arcos 21km -Los Arcos – Viana 18km

Eilen en kirjoittanut. Ei huvittanut. En jaksanut. Mutta tänään kirjoitan. On ollut kaksi melkoisen vaikeaa päivää putkeen. Osin samoista, osin eri syistä.

Jokaisessa kylässä on kirkko. Luonnollisesti katolinen. Usein ne ovat melkoisen upeita ilmestyksiä. Itse olen viehättynyt enemmän pienistä ja pelkistetyistä kuin isoista ja koreilluista kirkoista. Poikkean kurkkaamaan sisään kirkon ovista aina kun mahdollista. Kirkonmenojakin taitaa olla joka päivä.

Eilen menin illalla messuun Los Arcosissa. Olo oli itkuinen mm. kipeistä jaloista johtuen ja tuntui, etten kertakaikkiaan voi käsittää miksei rukoustani jo kuulla ja saisin kävellä terveillä jaloilla viikon kivun ja ison särkylääkepaketillisen jälkeen. Mukava olisi iltaisin kävellä ja kierrellä kyliä ja katsella paikkoja, mutta käveleppä näillä jalkapohjilla. Olen tilannut uudet jalat loppumatkaksi. Ei ole paketti saapunut vielä.

Kun pääsin sisään kirkkoon, siellä oli jälleen ruusukkorukous meneillään. Messu alkaisi vartin päästä klo 20. Kun istahdin penkkiin, kyynelkanavat aukesivat ennen kuin ehdin silmiä räpäyttää. Ulos sai tulla pettymys, kipu, väsymys ja harmitus. Kaikki se joka sillä hetkellä tuntui suuremmalta kuormalta kuin jaksaisi kantaa. Kirkko on minulle paikka, minne saan mennä ja missä saan olla juuri sellaisena ja niiden tunteiden kanssa kuin kulloinkin on.

Ja niin minä itkin. Itkin ulos kaiken sen mikä sillä hetkellä halusi ulos tulla. Ja rukoilin. Melkeimpä vain yhtä asiaa: sitä, että vielä jonain päivänä tällä reissulla saisin lähteä aamulla matkaan ilman, että tarvitsee ottaa satsia särkylääkettä. Että pystyisi astumaan ilman, että kauheasti koskee. Että voisin kirjoittaa blogin, missä saisin todeta että jalkavaltakunnassa kaikki hyvin ja matka taittuu kuin tanssi.

Mutta ei ne timantitkaan hiomatta miltään näytä. Tiedä millaiset astimet tässä onkaan valmistumassa!

Silti mielessäni yläkerrasta tivasin, että miksi nämä rakot juuri tälle reissulle? Tälle jota olen niin kovasti odottanut. En muista, että olisin ikinä saanut rakkoja vaelluksillani Suomessa. Ehkä siis juuri siksi… 😊

En kuitenkaan ole ainoa ja se on jollain tapaa lohdullista huomata. Hyväkuntoiset miehet ja naiset kertovat samoista ongelmista, monella asiat vieläkin huonommin. Taivallus ottaa kovakuntoisillakin koville hankalassa maastossa ja nyt lisäksi tässä paahteessa. Mutta olemme samalla tiellä. Jaamme samat kivut ja polut. Silti jokaisella oma tiensä.

Itkun lomassa myös kiitin. Kiitin siitä, että olen kaikesta huolimatta saanut jatkaa matkaa. Kävellyt jo pitkälle päälle 100km ja aie on jatkaa tästä eteenpäinkin. Myöhemmin illalla kiitin ystävästä ja pienestä hetkessä puhelimessa kanssaan. Se oli tärkeä hetki ja antoi toivoa.

Kaksi päivää on myös ollut suomalaisittain sanottuna melkoista helleaaltoa. Lämpötilan ollessa jo kuuden aikaan aamulla lähtiessä +20astetta, haluaa kiiruhtaa aamupäivän ensimmäiset tunnit päästäkseen mahdollisimman pitkälle siedettävissä lukemissa.

Lämpö myös väsyttää, kiristää pinnaakin. Lisäksi kuormittaa se, että täytyy koko ajan kommunikoida itselleen vieraalla kielellä. Aivot ja mieli on – kropasta puhumattakaan – ylikuormitustilassa. Minne johtaa niistä kaikki se ylimääräinen jännite?

Olen ottanut tavaksi, että aamun ensimmäisen tunnit tai pari tuntia kuljen kuunnellen Taize-lauluja. Tänään mielessäni soi pitkälle päivään laulu:

”Me yössä kuljemme yössä ja kaipaamme luokse lähteen. Tietämme vain jano valaisee. Tietämme kaipaus ohjaa.”

Nuo aamun hetket ovat kuin ylijännitesuoja. Suoja, jonka johdosta tie on jälleen hetken kevyempi kulkea.

Ps. Bootsit on rasvattu. Huomenna ainakin ne kulkee kuin salama. Saa nähdä pysyykö koivet kyydissä 😉

Lepopäivä

Tänään pidin lepopäivän Puente la Reinassa. Annan kahdelle ensimmäisen päivän sateiden seurauksena tulleelle rakolle mahdollisuuden kadota aamuun mennessä. Lisäksi koitan saada pahoin jumiutuneet pohkeet auki ja jalkapohjille lepopäivän. Mutta tämä on kiva pikku kaupunki.

Edellisestä alberguessa piti häipyä seitsemän korvilla ja seuraava aukesi kahdeltatoista. Sen avautumista odotellessa on ollut aikaa käydä rauhassa ihanalla aamukahvilla ja croissantilla. Kulkea hissukseen kaupungin katuja ja istua penkille katselemaan, kuinka viereisen leipäkaupan ovi käy tiuhaan ja sieltä tullaan ulos yksi tai useampi patonki kainalossa. Varpaat ja niiden välissä olevat rakot saavat tuulettua lempeän lämpöisessä tuulessa.

On ollut aikaa istua ja olla. Mutta kyllä oli kerta kaikkiaan vaikea jäädä paikoilleen! Mieli olisi tehnyt kuudelta lähtevien matkaan ja kohti seuraavan etappia. Hetken jo suunnittelinkin käveleväni vähän. Vaikka vain 5km. Ihan vaikka vain seuraavaan kylään. Sain pakottaa itseni jäämään paikoilleni.

Huomasin, että jollain tavalla tuli hätä, että jään jälkeen. Mutta jälkeen kenestä? Mistä? Opaskirjan etappiesimerkeistäkö? Yhtäkaikki mietin, että mitä jos en pääsekään loppuun saakka? Jos en ennätäkään? Aloin huolissani laskea päiviä ja mittailla matkoja. Kunnes tajusin, että kuka sanoo, että määränpää on siellä minne lähtöpaikasta näytti olevan 791km? Mitä, jos minun määränpää onkin ihan joku toinen? Joku jota en osaa edes odottaa.

Jollain tavalla tämän tajuaminen oli vapauttavaa. Pakko ei ole. Santiagoon suunnataan, mutta pakko se ei ole. Jos ei jalat toimi tai kengät on vääränlaiset tähän maastoon, mennään se mikä hyvältä tuntuu ja tullaan toisen kerran uudestaan. Tai jos tämä majataloelämä alkaa todenteolla tökkiä, niin eihän sitä pakko ole jatkaa.

Mutta en vielä ole kuitenkaan hankkimassa matkalippua kotiin, vaikkakin juuri nyt ukkosen pauhatessa ulkona ja taivaan antaessa vettä ihan reippaanlaisesti on olo, että haluan omaan kotiin. Oman peiton alle, rantasaunan portaille katsomaan järvelle ja heittämään koiralle palloa. Mutta kun tietää, että se on mahdollista, on kovin paljon vapaampi ja kevyempi kulkemaan.

Jälleen kerran tavaroiden pakkaus ja unta kaaliin. Tuli ilta ja tuli aamu, niin meni kuudes päivä. Rehellisesti, luulin, että nyt on keskiviikko….

Vaikka vaellus on vaivaista, minä silti jaksan iloita…

Pamplona – Puente la Reina 23,8km

Klo 6.40 starttasin liikenteeseen. Jesús y Maria alberguesta pitkälti vielä uinuvaan Pamplonaan. Matka kulki halki kaupungin puistojen ja katujen. Pian näin edessäni kohoavat kukkulat, joiden päällä valtava tuulimyllyjen rivi odotti vaeltajia saapuvaksi.

Matkaa tulisi olemaan 23,8km mikäli jatkaisin sinne minne olin alustavasti ajatellut. Mutta jos jo ennestään kipeät jalkapohjat ja niissä olevat rakot olisivat toista mieltä, pysähtyisin jo johonkin aiemmista kylistä.

Tämän päivän kuljin pääsääntöisesti itsekseni. Mietin matkalla, miten paljon herkempi on näkemään ja kuulemaan itsekseen mennessään. Kuulee sen, miten linnut kovaäänisesti visertää pensaissa. Näkee, kuinka kullankeltaisena loistava vehnänkorsi kestää sen päähän istahtavat varpusen taipumatta mihinkään suuntaan. En tiennyt, että varpunen on niin kevyt. Vai onko vehnä vahva?

Itsekseen kulkiessa näkee polun varressa selällään makaavan kuolleen myyrän, jonka tajuaa olevan ihan samannäköinen kuin Zdenek Millerin luoma ja lapsuuden kirjoissa nähty Myyrä-hahmo. Ja tulee suru sen puolesta. Hiljaa kulkiessaan kuulee vain askeltensa äänen ja omasta sisimmästä alkaa nousta tunteita ja ajatuksia.

Tänä aamuna kuulin lisäksi takaani puhetta. Se läheni lähenemistään, kunnes ymmärsin mitä se on. Halusin eilen mennä piipahtamaan kirkossa Pamplonassa ja sain osallistua ruusukkorukoukseen. Istuin kuitenkin penkissä tuon rukoushetken ajan, sillä en tunne tuota rukousta enkä tiennyt miksi kirkkoa kierrettiin jonossa ja mitä siinä matkalla luettiin. Tänä aamuna kuulin tuon saman takaani: kaksi nuorta miestä – joista toinen pastori itse – ja kolme nuorta naista yhdessä kävelivät jokaisella rukousnauha kädessä heiluen. Päästin heidät ohitseni, mutta heittäydyin peesiin kuullakseni. Mielessäni luin Isä meidän – rukousta, muuten kuuntelin vain. Voi olla, että kotiin palatessani minulla on helmet ja tiedän miten rukous etenee…

Luurien unohdettua kotiin, täytyi itse laulaa. Matka menee niin mukavammin eikä tule ajateltua kipeitä jalkoja ja juilivaa olkapäätä koko ajan. Laitoin puhelimesta Taize-laulut soimaan ja lauleskelin mukana. Jossakin vaiheessa kuulin takaani huudon ja kääntyessäni katsomaan näin kaverin viittoilevan, että nyt on tytöllä väärä reitti. Jos olisi ollut luurit korvilla, niin ties mistä kylästä olisin vielä itseni löytänyt. Eli itsekseen kulkiessa ei sitten kuitenkaan näköjään näe kaikkea, jos vain laulaa ja tutkii vielä karttaakin siinä samalla.

Jalkapohjat on edelleen kovilla ja rasitus niissä tuntuu. Samoin kaksi ensimmäisenä päivänä sateen seurauksena ilmaantunutta rakkoa ei tunnu lähtevän paranemaan vaan tulehtumaan. Mutta niistä huolimatta sitä on alkanut iloita pienistäkin asioista. Mm. siitä, että saa valita huoneessa alapetin, ulkona paistaa aurinko ja saa nyrkkipyykillä ja shampoolla pestyt vaatteet nopeasti kuivaksi. Pyykkipulveri jäi jonnekin. Ehkä kotiin.

Nyt kuitenkin hieman lepoa. Päivä oli raskas, mutten edelleenkään haluaisi olla nyt missään muualla. Matka jatkuu…

Ps. En lataa kuvia tänne. Niitä voi käydä katsomassa Facebookissa vaikkapa pyhiinvaellusryhmässä tai omilla sivuillani 😊

Buen Camino!

Roncesvalles – Zubiri 21,9km – Zubiri – Pamplona 20,9km

Roncesvallesin valtavaan albergueen (albergue / refugio = pyhiinvaeltajille tarkoitettu edullinen majapaikka) johon mahtuu lähes kaksisataa pyhiinvaeltajaa saavuttiin sateessa. Silti ihmettelin silmät pyöreitä miten ihmeessä homma pyörii niin helposti ja kaikki oli supersiistiä ja toimivaa. Huonosti nukutun yön jälkeen oli kuitenkin aika etsiytyä jälleen polulle.

Ensimmäisten päivien aikana olen taitanut matkaani muutamien suomalaisten kanssa, joskin samaa tahtia ja rytmiä kulkevia ihmisiä tapaa vähän väliä. Ja se on aika tosi kiva. Yhdessä kulkeminen on itselleni sikäli epätyypillistä, että luonteestani johtuen tarvitsen valtavasti yksinäisyyttä, omaa tilaa ja omaa aikaa. Sosiaaliset tilanteet kuormittavat ja palautumiseen tarvitaan paljon omaa aikaa. Lisäksi lähdin Caminolle yksin. Se oli minulle tärkeää. Aikaa omien ajatusten kanssa itseään kuulostelen. Tähän saakka on kuitenkin ollut ihan mukava taittaa matkaa myös muiden kanssa jutellen.

Matka Roncesvallesista Zubiriin oli raskas. Jalkapohjat ovat todella kovilla kovalla alustalla, minkä lisäksi akillesjänteet ja pohkeet eivät sellaista rasitusta ihan joka päivä saa osakseen. (Lue: ei koskaan normaalisti.) Jos joku suunnittelee lähtöä Caminolle, niin tee niin kuin minä en tehnyt: kävele PALJON ja PITKIÄ matkoja (noin 20km) ja kävele noita matkoja JYRKISSÄ asfaltti- tai kivikkoisissa MÄISSÄ YLÖS JA ALAS ja vaikka kolmena, neljänä päivänä putkeen. Tiedät mitä on tulossa ja säästyt ehkä pohje- ja akillesjänneongelmilta varmemmin.

Jalkapohjat olivat tulessa Zubiriin tulessa ja majapaikkaan päästyä, mutta kylmässä joessa liottelu ja kunnon venyttely jeesasi kummasti. Aamulla matka jatkui shortseissa kohti Pamplonaa.

Olin jo katsonut, että haluaisin majoittua kirkollisesta alberguessa nimeltä Jesús y Maria. Matkalla oli kuitenkin aikaa pysähtyä juomaan super hyvä Café con lecte (maitokahvi) ja ruokkimaan pihalla viipottavia kanoja. Suomessa meillä tavallisimmin koirat ovat niitä, jotka kerjäävät, mutta tässä paikassa niitä olivat. mm nämä kanat. Olisi varmasti osannut tehdä temppujakin, jos olisin osannut Espanjaksi pyytää.

Päivän matka saatiin kulkea ja nauttia lämpimässä ja aurinkoisessa säässä. Ei kuitenkaan liian lämpimässä, onneksi. Jalat ovat edelleen kipeät ja kovilla, mutta josko ne muutaman päivän jälkeen alkavat tottua tähän taivaltamiseen.

Perille päästyä odotetussa valtavassa yli 100 hengen albeguessa oli kuin olikin tilaa ja sieltä löytyi sänky missä viettää seuraava yö. Seuraavien päivien seikkailuja ja maisemia jo odotellessa täytyy lähteä etsimään lasillinen olutta ja jotakin syötävää. Ja illalla vielä pieni kirkkohetki, kun sellainen kerran on tarjolla.

Buen Camino!

780km. Minkä ihmeen tähden?

Saint Jean Pied de Portista Roncesvallesiin – 24,9km

Jos kahden ensimmäisen päivän matkaa pitäisi kuvailla, niin se oli ensimmäinen 8km pelkkää nousua, sadeviitta testattu. Orissonissa vietetyn yön jälkeen oli luvassa lisää nousua noin 6km. Mutta voi pojat missä maisemissa saatiin herätä! Ei siinä paljon haitannut kostea albergue tai tukossa olevat jalat. Hinku baanalle oli kova. Tätä oli odotettu ja nyt se tie oli tässä! Ja sitä tietä oli edessä melkein 800km!

Ensimmäinen kokonainen päivä vaellettiin kokonaisuudessaan melkoisessa pilvessä. Ja kiivettiin. Kiivettiin. Ja kiivettiin. Välissä oli hieman vähemmän jyrkkää tasaista kunnes alamäen alettua taivas viimein repesi ja antoi tulla mitä oli koko päivän vähän uhkaillut. Viimeinen 5km mentiin vesisateessa mudassa ja jyrkkää mäkeä alaspäin. Odottaen, jos vaikka seuraavan mutkan takaa tulisi tasanne mihin voisi hetkeksi pysähtyä lepuuttamaan jalkoja. Ei tullut. Mutta perille päästiin. Vesi virtasi varpaiden välissä ja eka rakko. Kävellen yhteensä noin 25km rinkka selässä tässä säässä. Mutta minkä ihmeen tähden?

Matkaan voisin nimetä montakin syytä, mutta luulen, etten vielä itsekään tiedä sen todellista merkitystä ja antia. Se tulee, kun askeleet on otettu päivä toisensa jälkeen – säässä kuin säässä. Eli minkä ihmeen tähden… Vielä en osaa sanoa. Lue viimeinen postaukseni reilun kuukauden päästä, ehkä löydän vastauksen sillä välin 🙂

Mutta jo nyt iloitsen siitä, miten paljon erilaisia ihmisiä tällä samalla tiellä kulkeekaan! Tänään jo puoleksi päätin islantilaisen miehen istuessani paikallisessa ravintolassa seuraani juttelemaan ja juomaan omaa oluttaan, että taidan muuttaa vuodeksi ulkomaille, opetella puhumaan kunnolla englantia ja tulen sitten takaisin. Vanhemmat: pitäkää huoli että jälkikasvu lukee vieraat kielet huolella. Niin paljon enemmän saa kun voi jakaa asioita muiden kanssa yhteisellä kielellä vähän syvemmältäkin.

Ensimmäisten kahden vaelluspäivän jälkeen täytyy todeta, että fyysisesti on kyllä ollut rankkaa. Mutta voi pojat miten kaunista! Vaikka tämä toinen päivä kuljettiin ihan pilvessä ja siitäkin viimeiset 5km kaatosateessa niin, että vesi lirisi varpaanväleissä, niin en silti haluaisi olla nyt missään muualla kuin täällä.

Kauniit kuvat Caminolta saattavat luoda ruusuisen kuvan ihanasta auringonpaisteesta ja kevyestä kulusta pitkin hiekkatietä pikku reppu selässä. Niitäkin päiviä varmasti tulee. Mutta kun on ylittänyt Pyreneiden vuoriston sumussa ja laskeutunut alas liukkaalla ja mutaisella polulla reisien melkein krampatessa, niin perille majapaikkaan päästyä on melkolailla voittajaolo.

Illalla oli vielä messu ja pyhiinvaeltajien siunaus alberguen kirkossa. Tuon siunauksen suojaan tuntuu hyvältä jättää itsensä ja tämä matka. Ja pyytää, että se antaa sen, mitä juuri nyt eniten tarvitsen.

Unelmia ja uusia tuulia

Tulee aikoja, että on lähdettävä. On mentävä. Muu ei enää ole mahdollista.

Pakko tunnustaa, mutta jännittää. Tai oikeastaan melkein jopa pelottaa. Olen viimein lähdössä. Matkalle, jota olen odottanut kauan. Matkalle, jota myös hieman pelkään ja jännitän. 


Mutta mitä? Jännitän sitä, että jaksanko. Jännitän sitä, miten pärjään huonolla kielitaidollani. Jännitän sitä, tapaanko matkalla ihmisiä vai kävelenkö tulevat viikot yksin. Pelkään, että jostain syystä joudun lopettamaan matkan. Jännitän eksynkö reitiltä vai ovatko keltaiset nuolet niin selvät, että löydän tieni seuraavaan kylään.

En kuitenkaan haluaisi pelätä, sillä pelko sitoo. Se kietoo kahleensa sydämen ympärille, kiinnittää siihen lopulta paksun rautaketjun jonka päässä oleva pallo sanelee sen, miten pitkälle pääset kulkemaan. Kuinka laaja on liikkumavarasi.


Haluan kääntää pelolle selkäni. Uhmata sitä ottamalla ne askeleet, joita kaikista eniten pelkään. Haluan ottaa askeleet kohti vapautta. Kohti rakkautta. Sillä pelkoa ei rakkaudessa ole. Ei ainakaan siinä rakkaudessa, jolla uskon Jumalan meitä jokaista rakastavan. Täydellinen rakkaus karkottaa pelon.

”Kun katselen taivasta, sinun kätesi työtä, mikä on ihminen? Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi, kuitenkin pidät hänestä huolen.” 

Tähän luottaen lähden. Kohtaamaan pelkoni ja sen myötä toivottavasti paljon muuta. 

Tänään lento Biarritziin, taksi vie St Jean Pied de Portiin ja sieltä jalkaisin Orissoniin.

Matka kohti Santiago de Compostelaa alkaa.