Rakkaat matkakumppanit. Matkani päättyy tällä kertaa näihin maisemiin, tälle Laredon rannalle. Illan ja aamun ahdistus sai minut lopulta ostamaan herättyäni lennon. Lähden kotiin. 

Odotin aamulla toisella puolella, Santonan rannalla, kaksi tuntia sateen taukoamista. En halunnut hypätä Laredoon vievään paattiin sateella ja kävellä sen jälkeen sateessa kaupunkiin. Sadetta kun oli luvattu melkein koko päiväksi. Katsoin kuitenkin, että sade taukoaisi juuri sopivasti muutamaksi tunniksi päivällä. Nyt kun ei ollut enää mihinkään kiire, saatoin istua ja odottaa, että pilvet valuvat hiljalleen ohitse.

Kävellessäni venelaiturilta kaupunkiin, mistä bussi Bilbaoon lähtisi, tuli vastaani lauantaina ja sunnuntaina Pobenassa tapaamani saksalainen tyttö jonkun toisen kanssa, jonka hän puolestaan oli edellisenä päivänä matkalla tavannut. Pysähdyimme juttelemaan ja kun he ihmettelivät suuntaani kerroin, että olen lähdössä kotiin. He menivät eteenpäin, minä taaksepäin. Itku tuli, kun kerroin heille buukanneeni lennon perjantaiksi. Vaikealta ja haikealta se kuitenkin tuntui. 

Tuon saksalaisen kanssa olimme jutelleet jo aiemmin siitä, miten tuntuu, että tällä reitillä kaikki on jotenkin tosi yksin. Toisin kuin ranskalaisella reitillä. Vertasimme kokemaamme luonnollisesti siihen reittiin, jonka molemmat olimme kulkeneet aiemmin viisi vuotta sitten, vaikka jokainen reitti tulisi aina ottaa omanaan. Myös tuo uusi tyttö jakoi ajatuksen reittien erilaisuudesta, yksinäisyydestä ja toisaalta myös siitä, että meillä on kaikilla ollut aiemmin kokemamme vuoksi odotuksia myös tätä tietä kohtaan. Monen kokemus tuntuu kuitenkin olevan samanlainen, jotka ovat kulkeneet tuon suosituimman reitin ensin. Mistä ikinä se sitten johtuukaan. Ranskalaisella reitillä on toki omat haasteensa, kun siitä on tullut niin suosittu ja melko kansoitettu. Sillä tiellä on kuitenkin paljon enemmän ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa, jakaa matkaa ja jutella. Huomaan, että tuo sama ajatus yksinäisyydestä tulee minua jälleen vastaan. Niin täällä kuin kotona. Ehkä täällä ei vain ole nyt voimia sitä kohdata, kun menee energiaa moneen muuhunkin. Kuten kävelyyn, reittien suunnitteluun jne. En tiedä. 

Nuo ihanat naiset saivat  minut itkun lomassa kuitenkin myös nauramaan. He totesivat että hei, nyt lepäät ja sitten lähdet jonnekin. Ja kun kerroin, että minulla on nyt koko kesä aikaa, niin tuo uusi tuttavuus heitti, että ”Vietnam on hyvä! Siellä on halpaa! Tai Indonesiaan! Tai Balille!” Alkoi naurattaa. Ja hetken alkoi myös kaduttaa, että olin jo ostanut lennon. Juuri tuo toinen heistä, jonka nimeä en edes tiedä enkä sitä mistä hän siihen tupsahti, sanoi että olisipa tavattu eilen. Niin… Olisiko tilanne toinen, jos olisin tavannut heidät eilen? En tiedä. Ehkä olisi. Ehkä olisinkin jatkanut matkaa. Yksin tai heidän kanssaan. Hetken teki mieli kääntyä takaisin ja juosta heidän peräänsä ja sanoa, että hitot yhestä lentolipusta! Sehän on vain rahaa! Sitä tulee ja sitä menee. Mutta en juossut… Jostain syystä minun matkani pitää kai nyt mennä näin. Ehkä olisin jatkaessani tällä samalla tiellä hylännyt jälleen itseni ja sen mitä itse tarvitsen. Sivuuttanut sen hiljaisen äänen, joka kutsuu kotiin. Kotiin sen jokaisessa mahdollisessa merkityksessä. 

Tuo toinen, jonka nimeä en tiedä, kertoi että häntä oli eilen itkettänyt koko päivän, mutta hän oli vain työntänyt sen sivuun, eikä antanut itkun tulla. Minä en jotenkin osaa. Kyyneleet pyrkii silmiin helposti ja vielä herkemmin väsyneenä. Ja kyllä ilokin tuntuu koko kehossa sen ollessa läsnä. Hän kysyi, että olenko varma, että haluan lähteä ja sanoin, että olen. Olen varma, että haluan kotiin. Vaikka voiko mistään oikeastaan olla varma? Kai sitä jokaisena hetkenä tekee ne parhaimmat ratkaisut sillä hetkellä olevista vaihtoehdoista. Vaikka joskus tuleekin tehtyä pitkiäkin mutkia, ennen kuin tajuaa kulkeneensa aika pitkän kiertoreitin päästäkseen sinne minne kuuluu.

Yleensä sydämessään nimittäin tietää sen, mikä on sille oikein. Se saa tekemään päätöksiä, kuten ostamaan lentolipun Suomeen ja sulkemaan jonkun polun takanaan, jota oli kulkenut. Jolla oli hetkittäin hyvä kulkea, joka oli jossain määrin tuntunut oikealta, muttei kuitenkaan lopulta palvellut sitä mitä eniten tarvitsi ja mikä oli sille saanut lähtemään. Tuossa päätöksessä ja varmuudessa pysyminen onkin sitten eri juttu. Kun tulee vastaan ihmisiä, jotka toteavat, että: ”Etkö kuitenkin jatkaisi?” Siinä punnitaan se, uskallanko olla rohkea ja kuunnella sitä, mihin oma sisin kutsuu. Sanoa ääneen sen, miltä minusta tuntuu. 

Tiedän, että olisin voinut myös kävellä. Yksi lentolippu sinne tänne. Mutta olisinko silloin antanut jälleen muiden ohjailla omaa ääntäni? Minun sydäntäni? Uskallanko elämässä ihan oikeasti kuunnella sitä mihin se kutsuu ja valita toisenlaisen tien? Toisenlaisen, kuin kukaan ehkä ajatteli. Toisenlaisen, kuin kukaan odotti minun valitsevan. Ihanalta tuntui joku päivä taaksepäin ystävän kommentti, että et sinä ole luvannut kenellekään yhtään mitään. Etkö ole velkaa mitään kenellekään. En olekaan. En edes itselleni. Ja vaikka olisinkin, niin saa kai sitä reittiä siitä huolimatta muuttaa, jos se näyttääkin olevan tavalla tai toisella väärä. 

Kyllä kiusaus jäädä tuli tavattuani nuo ihanat naiset matkalla. Hylätä jälleen se ääni, joka on koko ajan koittanut minulle puhua. Lopulta kuitenkin halattiin ja toivotettiin hyvää matkaa. Minä heille ja he minulle ja niin jatkoimme omiin suuntiimme. Ja tuo uusi tuttavuus kysyi nimeni, ja lupasi ajatella minua. 

Ehkä oma, koko matkan mukana kulkenut ja kuiskaillut lähtöpäätökseni nyt vain  kulminoitui lopulta hostellin ummehtuneeseen hajuun, luteiden pelkoon jonka takia en meinannut uskaltaa nukahtaa ja jotka saivat ajatuksen kotiin lähdöstä jälleen elämään. Lisäksi aamuyöstä heräsin lude-uni-horroksestani, kun viereiseen sänkyyn kapusi joku outo mies ja sisään tulvahti tupakan ja viinan löyhkä. Ei ollut pyhiinvaeltaja se tyyppi. Hetken päästä alkoi kuorsaus, joka tuli korvatulppienkin läpi. Tuli vahvasti olo, että tällaista en nyt kertakaikkiaan halua. Korvatkin on jo kipeät tulpat korvissa nukkumisesta. Tiedän, olisin voinut ottaa hotellihuoneen välillä, mutten kuitenkaan raaskinut. On se kuitenkin moninkertaisesti kalliimpaa. 

Toisessa postauksessa siteeraamassani Samulin ja Veskun laulussa lauletaan, että ”Se jokin mitä odottaa, jos sen täällä kiinni saa. Se tuskin on, mä tiedän sen, mun ikäväni arvoinen.” Olen useampaan otteeseen pysähtynyt näiden lauseiden äärelle tälläkin tiellä. Miettinyt mitä minä todella ikävöin? Siis ihan oikeasti, jos riisun ja kuorin päältä pois kaiken muun ja kuuntelen vain tuota ääntä, ikävää? Mihin se minua kutsuu? Onko se, mitä olen luullut ikävöiväni todella sen arvoista, että yritän saada sen kiinni hinnalla millä hyvänsä? Sillä kyllähän me kaikki kaipaamme ja ikävöimme. Kuka mitäkin. Ja usein myös luulemme kaipaavamme jotain, mikä todellisuudessa onkin vain kuori jostain, mitä todella ikävöimme. Onko se, mitä luulen odottavani todella ikäväni arvoinen, vai onko sen takana jokin ihan oikea ikävä, jota en tunnista tai uskalla katsoa silmiin? Ehkä on kyse jälleen siitä karkuun juoksemisesta ja samalla sen jonkun kiinni ottamisen yrityksestä.

Tulomatkalla lentokoneessa katselin vihreitä EXIT-kylttejä. Niitä oli niin edessä, keskellä kuin takana. Ulos pääsee, kun on hätä. Alussa, välissä, lopussa. Koneen edessä, keskellä ja perällä. Nuolet vihreällä pohjalla kertovat oikeasta suunnasta. ”I take the green. I like green.” totesi kaveri ellen. Vihreä on hyvä suunta. Vihreä on elämän väri ja koneessakin kyltin toisella puolella avautuu pelastustie. Pehmeä liukumäki. Ei siis pitäisi olla mitään hätää. Joku mustelma saattaa toki tulla matkalla takapuoleen, mutta onko se nyt niin justiinsa. Reissussa rähjääntyy. Pääasia, että henki säilyy. Elämä. Se missä minä elän, olen, tunnen ja hengitän.

Oma EXIT-kylttiin palaa nyt noin reilun 200km kävelyn kohdalla ja ohjaa ulos tältä tieltä kohti Santiago de Compostelaa. En tiedä, vaikka palaisin poluille jo tänä kesänä. Jatkaisin Santonasta, siitä mihin jäin. En tiedä. Mutta vaikka päivällä itketti, niin tiedän nyt, että päätös on oikea. 

Kiitos teille, jotka olette kulkeneet mukana. Jokainen camino on omanlainen ja juuri siksi oikeanlainen ja oikean mittainen. Miksi tämä oli tämän mittainen, ehkä saan siihen vielä vastauksen. Ainakin opin ottamaan rennommin, kun valitsin toisinaan metron, bussin, lyhyemmän reitin kuin ”olisi kuulunut” ja mitä nuolet ohjasivat kulkemaan. Ja lopulta uskalsin tehdä senkin, että jätän kulkemisen kesken. Se on yllättävän isoja asioita minulle. Nyt katson bussin ikkunasta kukkuloita, joilla olen ehkä saattanut kulkea. Harmitus ja itku meinaa taas tulla, mutta totean: näin on varmasti nyt hyvä.

Hyvää matkaa kaikille teille jotka tällä hetkellä olette tiellä. Ja kaikille meille, jotka omaa tietämme joka päivä kuljemme. Kiitos, että kuljitte mukana nämä päivät ja nämä kilometrit 🙏🏼❤️

Toisinaan menee nappiin, toisinaan taas ei. Tämän tiistaipäivän majapaikan valinta meni kyllä metsään. Kierrä siis oikeasti Santonan La Bilbaina hostel keskustassa. Epäsiisti ja tuli kamala epäilys, että jos jossain niin täällä iskee kyllä luteet, joten etsin supermarketin ja kävin ostamassa spray-pullon ja suihkuttelin sillä kamani. Ja nyt toivon parasta. Jossain Bilbaossa muutama oli jo iskenyt jalkapöytääni, mutta ateriointi oli onneksi jäänyt siihen. Luteitahan voi oikeasti olla missä vaan viiden tähden hotellista lähtien, mutta ikäviä vieraita ne joka tapauksessa ovat, jos sattuu kohdalle. Suurin osa paikoista pitää siisteydestä huolen ja siivoaa mestat jne., mutta tässä paikassa nyt vaan tuli itselleni tunne, että jos jalat jaksaisivat, niin siirtyisin ehkä kuitenkin vielä muualle. En tykkää. Ja minä kun olin ajatellut, että Liendon landelta siirryn ja vietän päivän Santonan sykkeessä.

Eilen kävelin Buen Camino apin mukaan 30,92km Santullanista Liendoon, mutta kiitos alberguen rouvan, joka aamulla lähtiessäni sanoi, että mene vain oikean puoleista tietä. Säästin siinä aamulla noin 2km, kun kävelin toista reittiä, enkä seurannut keltaisia nuolia. Majapaikkoja ei eilen matkan varrella juurikaan ollut, joten taas oli mietittävä, että kävelenkö vain 6km vai suurinpiirtein tuon 30km. Joku vaihtoehto kai matkalla oli, mutta mikä ei houkutellut. Kumpikaan näistä vaihtoehdoistakaan ei houkuttanut. Jaloissa on rakkoja, enemmän kuin edellisellä kerralla, ne  pakottivat pistämään jalkaan paljasjalkavaelluskengät, sillä polkujuoksulenkkareissa jalka joutuu ahtautumaan liian pieneen tilaan ja joka kohtaan koskee. Kävelin muutama päivä sitten hölmöyttäni liian isoilla crokseilla, ja sain siitä myös kantapään reunoihin rakot. Lämpötila oli eilen kuitenkin vain noin +17 astetta, joten oli mitä parhain vaellussää ja vaelluskengissä pärjäsi, kun pysähtyi säännöllisesti ja vaihtoi kuivat sukat. Hiljalleen edeten päätin, että kävelen niin pitkälle kuin tuntuu hyvältä ja sitten otan jonkun kyydin. Jonnekin. Riippuu missä sillä hetkellä olisin.

Viimeisessä pikku kylässä ennen Liendoa en meinannut löytää oikealle reitille. En tiedä mihin kaikki merkit olivat kadonneet, mutta myöhemmin illalla yksi toinenkin tuttava kertoi eksyneeltä samaisessa  paikassa. Hän oli kulkenut kukkuloita myöten, kun sade ja ukkonen oli iskenyt.  Tietä etsiessäni oli ihana yhtäkkiä kuulla ja huomata toisella puolella katua vilkuttava tuttava. Ja vielä ihanammalla tuntui kuulla hänen sanansa,  kun pääsin luokseen: ”It’s so good to see your happy face here!” En tiedä olivatko kasvoni nyt niin onnelliset päivän taivalluksen jälkeen, mutta jos oli, niin kiva. Ja kiva oli tavata tuttu ihminen ja pysähtyä juttelemaan hetkeksi ❤️ Olimme tavanneet ensimmäisen kerran luostarissa ja sen jälkeen parin päivän päästä Pobenassa.  Hän oli edellisen päivän vain kävellyt ja kävellyt ja kävellyt ja oli saanut sunnuntaina tuon kylän baarin yläkerrassa huoneen, ja aikoi jäädä siihen myös seuraavaksi yöksi. Totesimme, että ”This is not a race.” Tämä ei tosiaan ole kilpailu. Hän kertoi katselleensa, kuinka ihmiset menivät kadulla edestakaisin ja moni lopulta päätyi sille reitille jolle minäkin lopulta lähdin. Se säästi matkaa varmasti noin 4km. Näin ollen eilisen matkaksi tuli 30km sijaan 24km. 

Kesken tuon viimeisen pätkän alkoi kuitenkin ensin tihuttaa ja jonkun ajan päästä sataa lähes kaatamalla ja ukkostaa. Ehkä minulle epätyypillistä, mutten hermostunut tuosta sateesta lainkaan. Sadeviitta oli rinkassa pohjommaisena, enkä jaksanut sitä kaivaa esiin. Ehkä minua on koulittu jo sen verran, etten käytä enää energiaa ja ärsyynny asioista, joille en voi mitään. Kuten sää. En voi käskeä sadetta loppumaan tai aurinkoa paistamaan. Niinpä jatkoin melkeinpä hymyillen matkaani ja tunsin kuinka läpimärkä takki liimautui ihoa vasten, mutta totesin sen olevan lämmin kesäsade ja vain vettä. Jossain vaiheessa sade hiipui ja aurinko alkoi pilkistellä. Silti perille päästyäni olin alusvaatteita myöten ihan märkä. 

Perillä puolestaan oli hauska nähdä kolme ranskalaista ladya, joiden kanssa oli nukuttu jo Santullanissa edellinen yö. Ja tänään tapasimme jälleen rannalla, kun odoteltiin venettä Laredosta Santonaan. Joistakin ihmisistä tulee hyvä mieli. He ovat sellaisia. Ja kivalta tuntui se, että ehkä itsekin sai olla sellainen, jonka näkemisestä tuli toiselle hyvä mieli, kuten sille englantilaiselle ladylle siellä kylässä.

Illalla 50metrin päässä olevan kirkon kellot soivat ensin klo 19 ja sen jälkeen 19.30. Nousin samantien sängyltäni ja arvelin että käyn katsomassa onko kirkko auki ja siellä jotain menossa. Ja olihan siellä. Jokin rukoushetki, joka kesti 20 minuuttia  ja sen jälkeen alkoi ehtoollinen. En tajunnut sanaakaan rukouksesta – tai tajusin Sancta Maria – mutta istuin vain tuon ajan hiljaa silmät kiinni. Halusin yhtyä tuohon rukoukseen, vaikken siitä mitään ymmärtänyt. Kun tuo 20minuuttia oli ohi, ihmettelin, ettei kukaan lähtenyt mihinkään. Ja hetken päästä syy selvisi kun pastori oli käynyt pukemassa alban ja messukasukan päälle ja alkoikin ehtoollishetki. Se tuntui hyvältä. Vaikkakin välillä kiukuttaa katolisessa kirkossa se, ettei viiniä anneta kaikille vaan pappi juo sen yksin. Eikö Jeesus käskenyt meitä kaikkia juomaan sen hänen muistokseen? Joku ehkä sanoisi, ettei meillä ole ehtoollisyhteyttä mm. katolisten ja ortodoksien kanssa, mutta itse ajattelen, että samaan Kristuksen kirkkoon kuitenkin kuulumme, ja minä menen ehtoolliselle, jos sellainen kerran on. Oli siis paras mahdollinen päätös pitkälle, kahdeksan tunnin vaelluspäivälle.

Tekisi mieli jatkaa vielä tämän päivän kuulumiset, mutta teen siitä oman postauksensa tarkemmin huomenna tai joku muu päivä. Silti vielä pari ajatusta…

Tänään olin ajatellut kävellä vain 16km Liendosta Santonaan. Vaelluskengät olivat eilisen jäljiltä vielä kosteat, joten oli onko lähteä liikenteeseen lenkkareilla. Lähdimme samoja aikoja yhden miehen kanssa, jonka kanssa olemme myös yöpyneet useammassa paikassa. Eilen viimeisellä suoralla sain hänet kiinni, ja hän totesi, että ”I know you.” Siinä vähän aikaa juteltuamme hän totesi olevansa tosi vihainen. Ehkä sateesta johtuen tai jostain muusta, en tiedä, sillä en halunnut kysyä enempää. Tavallisesti ihmiset kyllä kertovat, jos haluavat. On kuitenkin elintärkeää, että tunteita sanoittaa ääneen. Sen että olen vihainen, kiukkuinen, iloinen, onnellinen, rakastunut, turhautunut jne. 

Tosi moni on minulle laittanut palautetta siitä, että olen niin avoimesti, rehellisesti ja rohkeastikin kertonut olostani ja kipeistäkin tunteistani tällä reissulla. Ja ehkä myös yleensä elämästäni. Yhdelle ystävälleni vastasin, että en minä osaa oikein muuten olla. En osaa feikata. Ja ehkä vielä isompi syy on se, että en halua. Jos ei tunteita saa elää elämässään todeksi, niin se on aika kuollutta elämää. Minä koen elämässä asiat usein vahvasti, tunnen ja haluan tuntea. Ne on niitä hetkiä, kun koen olevani elossa. 

Tänään tuo eilinen mies istui aamulla tien laidassa kaiteen päällä tutkimassa karttaa, kun tulin hänen kohdalleen. Hän kertoi jonkun kaverin menneen alas nuolien mukaan, mutta minä näytin karttaa ja sanoin, että tämä on ’vihreä reitti’, ja kerroin mitä olin itse ajatellut mennä. Hän sanoi siihen: ”I take the green. I like green.” Hymyilimme. Hän otti vihreän reitin, minä valitsin myöhemmin tauon pidettyäni saman. 

Jatkan vihreästä reitistä toisen kerran, sillä mietin sitä paljon tuon hetken jälkeen jatkettuani kävelyä. Tänään matkan Liendosta Santonaan piti olla noin 16km, mutta kiitos vihreän reitin, se oli vain 10km. Huomenna uusi päivä ja uusi suunta. Minnekö? Ei harmainta hajua…

Millainen ja kuka on oikea pyhiinvaeltaja? Onko oikea pyhiinvaeltaja se, jonka kello soi viideltä ja hän säntää kiireellä tien päälle? Onko oikea pyhiinvaeltaja se, joka kestää sään kuin sään, kolotukset ja kivut koska kaikki se kuuluu asiaan?

Tänään mietin näitä aamulla, kun porukka alkoi pulisemaan 5.30 ja kun tuntia myöhemmin klo 6.31 olivat kaikki muut jo lähteneet. Vain minä vielä rasvailin jalkojani ja paikkailin kahta suht isoa rakkoa vasemmassa jalassa. Toinen nimettömässä varpaassa, toinen ulkovarpaan ja sen viereisen (etuvarvas?) välissä. Onko muuten muilla varpailla kuin pikkuvarvas ja ukkovarvas nimiä? 🤔 En siis säästynyt rakoilta tälläkään reissulla. Nyt ne tulivat kuitenkin vasta viikon päästä ensimmäisen päivän sijaan. Sukat on koko ajan märät tässä kuumuudessa ja polkujuoksukengät eivät kuitenkaan näytä olevan minulle parhaimmat. Nilkalle olisi hyvä olla tuki, kun on oma, ihan riittävä, elopaino ja lisäksi yli kymmenen kiloa selässä, kun juomista pitää olla koko ajan saatavilla. Niin, ja sitten siellä on se Jeesus. Eli reppu painaa ehkä 12kg ainakin osan päivästä eväiden ja veden ollessa mukana. Paljasjalkavaelluskenkiä testasin eilen vain pienen pätkän antaakseni enemmän tilaa varpaille, mutta ne ovat kyllä vihoviimeiset näillä helteillä. 

Oikean pyhiinvaeltan määritelmä oli itselläni viisi vuotta sitten ensimmäisellä reissulla jokseenkin ehdoton. Tai sanoisinko näköalaton. Jos et kävellyt jokaista askelta, et ollut todellinen vaeltaja. Kellon tuli soida puoli kuudelta ja mielellään kuudelta oltiin jo tien päällä. Tänä aamuna enemmänkin ärsytti se, kun olisin halunnut vielä ihan rauhassa pötkötellä, niin paikalla oleva herra alkoi samantien vaihtaa lakanoita aina kun joku lähti, mikä loi itsellenikin paineen ja kiireen tunnun ja tunteen, että olisi hyvä, jos nyt vaan alkaisit joutua matkaan siitä sinäkin.

Oman aiemman määritelmäni mukaan tänään en siis itse olisi oikea pyhiinvaeltaja. Yritin kyllä, mutta menin metsään. Toisin sanoen jouduin hukkaan. Kukkuloille ja kallioille. En tiedä missä menin vikaan, mutta seurasin alkuun uskollisesti nuolia, jotka kuitenkin jossain vaiheessa loppuivat ja jatkoin valkoisten ja keltaisten viivojen seuraamista. Nekin kun ovat ainakin jonkun reitin merkkejä ja niitä on näkynyt yhdessä keltaisten nuoltenkin kanssa.  Niin, ja oli siinä risteyskin, missä ne nuolet kai katosivat. Oli mahdollisuus valita reittejä, ja otin sellaisen, missä maassa asfaltissa luki Pobena. Sinnehän olin matkalla. Nuolet kai menivät sitten sinne toiseen suuntaan. Samaan paikkaan eri reittiä. Tälle päivälle oli luvassa +38 astetta, joten en ajatellut kävellä enempää kuin tuon noin 13km. 

Valitsin kuitenkin väärän reitin. Tai ehkä alkuun ihan oikean, ja kuljin viivoja seuraten. Kunnes yhtäkkiä tajusin niiden vain loppuneen enkä tiedä milloin. Kaivoin Google mapsin ja tajusin, että jos jatkan tätä tietä eteenpäin palaan Portugaleteen. Siinä vaiheessa olin kävellyt jo lähes seitsemän kilometriä. Päätin kuitenkin kääntyä takaisin ja katsoa yhdessä risteyksessä jatkuisiko kelta-valkoiset viivat myös toiseen suuntaan. Olin ihan superkiukkuinen. Kun pääsin pitkän ylämäen paahtavassa auringossa risteykseen, huomasin, että viivoja on kolmeen suuntaan: sinne minne olin mennyt, mutta mistä ne olivat yhtäkkiä loppuneet, sinne mistä olin alunperin tullut ja vielä kolmanteen suuntaan. 

Hetken punnitsin vaihtoehtoja. Alunperin matkaa Portugaletesta Pobenaan oli vajaa 13km, ja nyt olin kävellyt jo tuossa vaiheessa lähemmäs kymmenen ja vielä olisi kartan mukaan edessä 9,7km. Ei kiitos. En yhtään tiennyt onko tuolla kolmannella reitillä mitään kioskia, baaria, kauppaa tms. matkalla, sillä vaikka lähtiessä oli juomista yli kaksi litraa niin tuossa hullussa helteessä se oli huvennut. En mitenkään pystyisi jatkamaan kymmentä kilometriä vajaalla litralla. Sormet ja ranteet olivat jo niin turvoksissa, että hyvä kun sormet meni koukkuun. Olin juonut selvästi jo muutenkin liian vähän säästelläkseni vettä.

Valitsin näistä kolmesta reitistä siis sen saman, maailman tylsimmän reitin, jota olin tullut. Istuin varjoon ja avasin Google mapsin. Sinne sanat: nykyinen sijainti -> Pobena ja vaihtoehdoksi bussi. Ja sitten ei kun seuraamaan kartalla vilistävää sinistä palloa, joka johdatti lopulta oikealle pysäkille. Bussi ei kuitenkaan tullut ihan perille asti, mutta todistetusti olen kävellyt Portugalete Pobena välillä ainakin La Arenan isolta rannalta reilun kilometrin perille. Otin kuvan todisteeksi siitä missä reitti rannan vieritse alkoi. Ja lisäksi kaksitoista kuumaa kilometriä kukkuloilla.  

Päivälle kilometrejä tuli siis yhteensä kolmetoista. Eli saman verran, kuin olisi tullut, jos en olisi kadonnut jonnekin kummille kukkuloille. Jos vielä tästä eteenpäin jatkan, niin seuraan ainoastaan nuolia. Ja simpukoita.

Mutta palatakseni tuohon oikeaan ja todelliseen pyhiinvaeltajaan… Pyhiinvaellukseen kun minun ajatuksissani liittyy myös hengellinen puoli. Jos nyt joku ei ole sitä sattunut kirjoituksistani huomaamaan 🙈 Tai sitä toivoisin sen itselleni olevan. Jollekin toiselle pyhiinvaellus on jotain muuta. Joka päivä olen lukenut päivän Raamatun tekstin Buen Camino apista tai/ja päivän tunnussanasta tai/ja kuunnellut ilta-/aamuhartauden ja yrittänyt niiden kanssa tehdä matkaa. Koittanut miettiä mitä kuulemani voisi nostaa esiin omasta elämästä. On vain ollut hieman vaikeuksia päästä siihen moodiin, kun ne oman  elämän vaikka mitkä ajatukset valtaavat kaiken tilan. Kun tilaa ei ole täyttämässä muut asiat niin ajatukset näköjään alkavat taas nousta. Toivoisin vain, että osaisin kääntää katseeni omasta itsestäni yläkerran puoleen. Jotenkin enemmän oikeasti. Etten märehtisi ja pyörisi vain omissa murheissani, toteutumattomissa unelmissani tai saavuttamattomissa olevissa haaveissani, vaan katsoisin kohti häntä, joka kulkee joka päivä mukanani. 

Äsken juttelin yhden saksalaisen tytön kanssa, joka on kävellyt myös viisi vuotta sitten ranskalaisen reitin Leonista Santiagoon. Hän totesi myös, että ei ole oikein yhtään fiilistä ja mietti ääneen, kun samaan aikaan hoitelimme rakkojamme, että mitä ihmettä me täällä oikein tehdään? Totesi myös, että ehkä hänellä oli liikaa odotuksia. On kuitenkin totta, että tällä reitillä tunnelma on erilainen kuin ranskalaisella reitillä. En tiedä johtuuko se siitä, että ihmisiä on niin paljon vähemmän? Tällä reitillä kaikki on myös selvästi kalliimpaa kuin ranskalaisella reitillä. Se voi osittain johtua koronastakin ja onhan siitä viisi vuotta aikaakin mihin vertaa. Eikä oikeastaan kyllä kannattaisi vertailla eri reissuja. Ne on kaikki omanlaisiaan. Tuo saksalainen sanoo kaipaavansa sitä, että voisi iltaisin jutella muiden kanssa ja jakaa matkaa. 

Ihan sivuhuomautuksena vieressä sermin takana eräs mies soittaa musiikkia ja kuulen nyt jo kolmatta kertaa biisin ”this is a road to hell”… Tuskia ja kipuja kyllä, mutta ei kai nyt kuitenkaan niin pahasti ole 🤔Tai ehkä se on hänen lempibiisinsä. Tai voimalaulunsa.

Joitakin päiviä sitten mietin kirjailija Tommy Hellstenin sanoja siitä, kuinka me kaipaamme rakkautta ja nähdyksi tulemista, ajamme sitä takaa ja samalla juoksemme sitä karkuun. Pelkäämme sitä, mitä eniten kaipaamme. 

Viisi vuotta sitten näille poluille lähtö pelotti. Tai oikeastaan hirvitti. Näin jälkikäteen analysoituna oli hinku päästä tielle ja kulkea niitä samoja polkuja, joita olivat tallanneet niin monet ennen minua. Nähdä se kaikki mistä olin itsekin unelmoinut ja haaveillut. Olin kuullut ja lukenut monen kokemuksia pyhiinvalluksilta. Ajatuksen siitä, että camino, eli tämän tien kulkeminen tulee muuttamaan elämäsi. 

Ehkä tielle lähtiessä on aina odotuksia. Tiedostamattomia. Että tien kulkeminen toisi mukanaan… Jotain. Jotain ihmeellistä. Että suorittamalla tämän ”rituaalin” jotain muuttuisi ja elämä olisi sen jälkeen ihan erilaista. Samalla ei kuitenkaan uskalla pysähtyä sen ääreen, mikä minua seuraa. Halusi käydä kohti unelmaa ja samalla käveli sitä karkuun. 

Tällä tiellä on pakko pysähtyä. En voi juosta karkuun ajatuksiani ja tunteitani. En voi sivuuttaa ääntä ja hukuttaa sitä monenlaisen tekemisen taakse. Se on elämässä niin helppoa. Uskotella itselleen asioita, tunteita ja ties mitä, vaikka sisin huutaisi todellisuudessa ihan muuta.

Olisiko oikea, todellinen pyhiinvaeltaja siis se, joka ei juokse karkuun? Sellainen, jolle koko elämä saisi olla pyhiinvaellusta? Vaellusta pyhiin. Sellainen, joka pysähtyisi kuuntelemaan ja uskaltaisi kuunnella sitä ääntä, joka hänen sisällään helisee ja soi. Sillä sydän tietää aina totuuden. Uskon niin. On vain pysähdyttävä ja annettava sen rakkauden saavuttaa. Ilman, että itse yrittää sitä jahdata ja ottaa kiinni. Joskus sitä vaan luulee olevansa tosi ovela ja harhauttavansa tuon jahtaajansa. Luulee karistaneensa sen kannoiltaan ja saavuttaneensa itse unelmansa ja huokaisee helpotuksesta. Kunnes tajuaa, että ei se rakkaus ollutkaan siinä, minkä itse ja omin voimin uskoi löytäneensä ja saavuttaneensa, vaan rakkaus tulikin puskasta, ihan uuden kulman takaa. Olisiko siis helpompaa, jos vain uskaltaisi pysähtyä…

Niin, miten sitä koko elämä voisikaan olla pyhiinvaellusta? Pysähtymistä karkuun juoksemisen sijaan.

Pyhän Birgitan rukous

”Herra osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. Uskallettua on viipyä, ja vaarallista on jatkaa matkaa. Täytä siis minun ikävöimiseni ja osoita minulle tie.”

Kaksi edeltävää päivää kuljin melkoisessa pimeässä. Koko ajan olisi vain itkettänyt. Kaikki alkoi keskiviikkona, kun jossain Mendatan korvessa kaukana kaikesta alkoi vain ahdistaa ja hyppäsin lopulta Bilbaoon menevään linja-autoon. Löysin hostellin, jonka ulkopuolella notkui tosi epämääräisiä tyyppejä ja missä omassa huoneessani meinasin tukehtua, kun ukot suihkuttivat jotain hikikarkoitetta kainaloihinsa, se hajusteiden ”tuoksu” oli jotain ihan muuta kuin miellyttävää. Roll-onnit on keksitty eikä sitä suihkutettavaakaan tarvitse kai kerralla koko pulloa tyhjentää. Tai entä jos menisi vaikka vessaan suihkuttamaan? Tai ulos. Ukkojen lähdettyä löysin onneksi ikkunan, jonka sain auki niin, että pystyin hengittämään ilman yöpaitamaskia kasvojen edessä.

Kärvistellessäni sen suhteen, että mitä teen päätin kuunnella YLE Areenasta keskiviikkoillan 15.6. iltahartauden. Olo oli yhtä itkuinen kuin edellisenä iltana, ja yritin pitää silmien vesihanat jossain kontrollissa. Keskiviikon iltahartauksissa kuljetaan toukokuusta elokuuhun pyhiinvaellusten teemoissa. Mutta pidätteleppä siinä kyyneliä omissa kanavissaan, kun kuulet nuo alussa olleen Pyhän Birgitan rukouksen sanat ja sen jälkeen soineen virren 510:

”Sinä, Jeesus, Mestari hiljainen et vaatimuksiin vie. Tulet vastaan seuraasi pyytäen  ja itse olet tie. Enkä leipää laukkua sauvaakaan saa turvaksi matkalle. Otan yhden askelen kerrallaan ja pääsen perille.” (Koko virren sanat tämän jutun lopussa).

Ystäväni kirjoitti eräänä päivänä lomasta, että: ”Jos oleminen on ennen tekemistä niin mitä siinä olemisessa on. Siinä olen minä itse. Ja jos vain suorittaa niin itse jää jonnekin laitamille.”

Jos vain suorittaa, jää itse jonnekin laitamille. Missä minä siis itse olen kaikessa siinä, mitä on? Mitä on, kun ei tee ja suorita? Onko silloin olemassa?

Jäin miettimään sitä, missä minä olen tällä matkalla? Mistä se kamala mielen pimeys ja ahdistus nousi ja veti mukanaan? Tuliko se ehkä siitä, että jälleen olin vain suorittamassa jotakin? Suorittamassa tätä lomaa ja tätä matkaa. Kyllä sitä näköjään viikon jaksaa feikata. Huijata itseäänkin, valehdella, että nauttii ja on kivaa. Jaksaa olla matkalla, vaikka sydän ei ole mukana. Mutta eihän se anna mitään, ottaa vain.

Kunnes iskee uupumus. Kunnes iskee ahdistus. Ja se nousee siitä, että yrittää jotain sellaista, mitä ei oikeastaan edes kaipaa. Tekee jotain, mitä ei tarvitse. Sellaista, joka ei oikeasti virkistä. Silloin ei myöskään löydä lepoon. Ei kävele levosta käsin, ei lomaile levosta käsin. Lomaakin vain suorittaa. Mutta jos asioita aina tekee vain muiden ohjaamana, niin…

Noh, hengasin eilen torstaina hostellissa tappiin saakka, jonka jälkeen nostin repun selkään klo 12 ja kävelin kadulle. Siinä sitten olin tietämättä yhtään minne menen ja mitä ihmettä nyt teen. Olo oli kaikkea muuta kuin levollinen. Hain kaupasta juotavaa ja salaatin ja istuin puistoon kuluttamaan aikaa. Päätin kuitenkin syötyäni aikani kuluksi kävellä katsomaan olisiko se donativo albergue auki, olisiko ovessa jotain infoa tms. En menettäisi siinä mitään. Samalla mielessäni päätin, että jos paikka on auki, niin minä jään ja jatkan kävelyä, mutta jos ei, niin lennän Suomeen.

Ovessa ei ollut enempää tietoa ja pari vaeltajaakin meni ohi ja hekin olivat sitä mieltä, että paikka on kiinni, kun apissa niin sanotaan. Jatkoivat matkaa. Avasin Finnairin sivut ja aloin täyttää tietoja aamun lennolle, kun sähköpostiin tuli samalla hetkellä  viesti, että majapaikka onkin auki. Olin nimittäin ajatellut kokeilla onneani, ja lähetin meilin, että onko paikka auki ja sain espanjaksi vastauksen, että kyllä on. Ja ei aikaakaan, kun tuli ehkä vähän erikoinen ja hassu heppu ja sanoi, että hän menee laittamaan paikkoja valmiiksi jne. 

Seuraavaksi viereeni penkille istahti eräs puolalainen kaveri, jonka olen pari kertaa aiemmin nähnyt matkalla. Hän näki Taize-ristin kaulassani ja kertoi itsekin käyneensä siellä useamman kerran nuorena. Juttelimme hetken ja itkuhan se siinäkin hetkessä tuli, kun hänelle kerroin, että yhtään en tiedä mitä teen, jatkanko vai lennänkö kotiin. Hän sanoi, että älä lähde vielä. Ja jatkaessaan matkaa, hän vielä toivotti ”God bless you”. 

Ajattelin, että voin ainakin jäädä tähän yöksi ja lähteä aikaisin aamulla, jos päätän lentää kotiin. Oli jotenkin tosi epätoivoinen olo. Vielä yhdeksän aikaan illalla en tiennyt mitä tekisin. Välillä olin ostamassa lentolippua ja miettimässä miten ihmeessä pääsen kentälle niin aikaisin, kun kone lähtee jo 6.45. 

Jostain syystä päätin taas kuunnella yhden iltahartauden. Etsin sellaisen, mitä en ole vielä kuunnellut. Se oli iltahartaus 18.5. ja löytyy Yle areenasta. Tämä iltahartaus rukouksesta pysäytti täysin. Kuuntelin vain silmät kiinni sanoja: ”Jumala, anna minulle juuri nyt se mitä sinä haluat minulle antaa. Ja juuri sillä tavalla, kuin sinä sen haluat antaa.” Ja taas aukesi hanat, mutta samalla ahdistus väistyi. ”Ja juuri sillä tavalla, kuin sinä sen haluat minulle antaa.” Jokin siinä hetkessä sisälläni rauhoittui ja ajattelin, että jos kuitenkin jatkaisin vielä. Jostain syystä tuo pimeys piti vain nyt käydä tosi syvältä läpi. Tuon pienen hetken aikana lepo laskeutui. Kun asetuin vain olemaan. Hengittämään. Rauhoittumaan.

En ostanut lentolippua. En, vaikka puoli kolmelta katsoin kelloa, että nyt vielä ehtisin, jos lähtisin. Sen sijaan suljin silmät, ja heräsin 5.40 todetakseni, että enää en ehdi. Minä jään. 

Bilbaosta Portugaleteen

Tänä aamuna jatkoin matkaani Bilbaosta Portugaleteen. Päivän matka ei ollut paha, sillä valitsin 20km:n ”maisemareitin” (siis sen ”oikean” reitin) sijasta 12km tasaista tietä joen vartta pitkin. Bilbaossa ohitin aamulla liikenneympyrässä siunaavan Jeesuksen. Tai en tiedä oliko se Jeesus-patsas, mutta minulle se oli siinä hetkessä sitä.

Jokin käänne on tapahtunut. En tiedä mikä oli se kohta, vai oliko se kaikki tapahtunut yhdessä. Pimeyden kautta valoon, itkun kautta iloon. Joka tapauksesa nyt olen iloinen, että olen täällä. Jokin velvoite ja ”lomavaatimus” ja hyvän loman suorittamien on poissa, ja voin vapaana ottaa vastaan kaiken sen mitä tulee. Kirjoitinhan jo ensimmäisessä jutussa, että en tiedä miten pitkään ja minne kuljen, ja että otan vastaan tien sellaisena kuin se tulee vastaan ja annetaan. Se on sitten otettava. Myös se koettelemusten hetket.

Koko ensimmäisen viikon huomaan nimittäin jatkuvasti pohtineeni mitä täällä teen, milloin lähden kotiin, ajatellut että tuonne kävelen ja sitten lennän pois. Olen ollut koko ajan lähdössä. En asettunut olemaan. Odottanut vain hetkeä, kun tämä loppuu. Olo on ollut ärsyyntynyt ja mikään ei ole oikein huvittanut. Ilo ja keveys on pysytellyt poissa tieltä. Mutta nyt ei ole enää menoa mihinkään. Pötkötän tähän mennessä ihanimmassa majapaikassa, sain kaikki vaatteet pestyä koneessa ja kuivausrumpu kuivasikin ne jo reppuun viikattavaksi. Ulkona on +37, mutta sisällä ei oo kauhea hiki jos makaa ihan vaan paikallaan.

Kiitos teille kaikille, että olette olleet ja osaltanne kantaneet tälllä(kin) matkalla. Ystäville, jotka ovat tänään(kin) laitelleet viestejä miten voit ja jaksat ja missä menet. Teille, jotka olette jakaneet jossain muualla näitä tuntoja ja omia ajatuksianne, tsempanneet, ymmärtäneet ja lohduttaneet. Ja kaikille teille, jotka olette rukouksissannekin muistaneet 🙏🏼❤️

Matka jatkuu. Jäädään jännittämään, että minne. Tie on nyt auki.

Ja vielä se virsi 510 ja muutama kuva:

Sinä, Jeesus, ymmärrät parhaiten,
Kun katsot sydämeen,
Miten pelkään, valoa väistelen
Ja kaipaan pyhyyteen.
Anna anteeksi, pese puhtaaksi,
Tee uudeksi kokonaan.
Minä tahdon kuunnella ääntäsi,
Se kutsuu seuraamaan.

Sinä, Jeesus, Mestari hiljainen,
Et vaatimuksiin vie.
Tulet vastaan seuraasi pyytäen
Ja itse olet tie.
Enkä leipää, laukkua, sauvaakaan
Saa turvaksi matkalle.
Otan yhden askelen kerrallaan
Ja pääsen perille.

Sinä, Jeesus, vallasta riisuuduit
Ja suostuit nöyryyteen.
Isän tahdon täyttäen antauduit
Maan kaikkeen köyhyyteen.
Sido, Jeesus, nyt minut itseesi,
Suo usko ja rakkaus!
Ota kaikki voimani käyttöösi,
Luo matkaan tarkoitus.

Heräsin tänään hyvin levänneenä luostarin rauhasta. Älysormus tosin kertoi, että jokin piti sykettäni koholla viime yönä ja että tänään ei kannattaisi rehkiä liikaa. Tein kaikki aamutoimet rauhassa ja silti kello oli vasta 7.45 kun lähdin kävelemään. Olisin halunnut kävellä Gernika-Lumoon missä on 70hengen albergue. Appi kuitenkin sanoo ”yllättäen”, että se on toistaiseksi suljettu. Jäljelle jäi vaihtoehto maksaa yöstä 38€ ylöspäin (jos niissäkään olisi ollut edes paikkoja) tai kävellä joko lyhyesti 10km tai tosi pitkästi 27km. En halunnut ottaa riskiä, että jään jonnekin metsän ja helteen keskelle ja niinpä valitsin lyhyimmän vaihtoehdon.

Vaikka kuinka hiljaa kuljin, niin olin silti perillä jo klo 11. Paikka aukeaisi klo 14. Ei kauppaa, ei mitään. Pieni kuppila missä join kahvin ja söin jäätelön. Sen jälkeen istuskelin ensin yhden suljetun kyläkappelin seinään nojaillen ja sen jälkeen majapaikan edessä yhteensä varmaan pari tuntia ja koitin tappaa aikaa. Se on asia mistä en pidä. Tämänkaltainen odottaminen. Se tekee mielen levottomaksi ja turhautuneeksi. Haluaisin edetä ja kävellä enkä tappaa pakotettuna aikaa. Niinpä lopulta vain päätin, että nyt riittää ja kävelin reilun kilometrin takaisin alas. Tajusin, että nyt en kertakaikkiaan halua jäädä tänne metsän keskelle tai syödä päivällistä yhdessä muiden kanssa.

Mäen alas päästyäni odotin melkein kaksi tuntia ensin puun alla varjossa ja sen jälkeen tien varressa paahteessa bussia. Hymyilin ohi meneville vaeltajille ja toivotin buen caminot. Lopulta bussi tuli ja ajelin Bilbaoon. Etsin ja löysin hostellin missä on tilaa. Olisi pitänyt päästä pesemään pyykkiä, mutta huti meni sen suhteen hostellin osalta… Bilbaon suhteen nimittäin Buen Camino appi myös toteaa, että kaikki kolme pyhiinvaeltajien albergueta ovat ”temporarily closed”. Oli siis vain etsiydyttävä johonkin…

Mieli on itkuinen ja mietin, että lentäisin perjantaina kotiin. Jotenkin vaan itkettää nyt kaikki, vaikka olen omassa hostellin sängyssä missä on puhtaat lakanat, olen päässyt suihkuun jne. Eli periaatteessa kaikki on ihan hyvin. Täältä pääsisi kuitenkin suoraan Finnairin lennolla Suomeen. Olen myös paljon pohtinut sitä pientä ranskalaista kylää. Jos lähtisin Taizeen. Pitäisi vain selvittää miten sinne täältä pääsee… 🤔 Kesää on kuitenkin vielä pitkästi edessä ja matkaa takana vasta viikko.  Minulla suurin syy lähteä kävelemään oli se, ettei tarvitsisi viettää kesää yksin kotona. Se kun on aika raskasta sekin. Täällä ei tarvitsisi miettiä muuta kuin kävelyä, vettä ja ruokaa ☺️ Olen silti epävarma jaksanko kaikkea tätäkään… Tai entä jos siirtyisikin ranskalaiselle reitille… Logronoon siirtyy tunnissa bussilla ja siitä sitten voisi jatkaa tuttuja polkuja. Vaikka reitin olenkin jo kävellyt, niin jos siellä olisi paremmin paikat auki… Kulkisikohan sitä siellä enemmän levosta käsin…

Ehkä aamulla mieli on parempi ja päätän sitten lennänkö Jeesus repussani kotiin vai jatketaanko kanssaan vielä matkaa johonkin ☺️ En tiennyt lähtiessä millainen ja minkä pituinen tästä tiestä tulisi ja minne se veisi. Enkä taida tietää vieläkään. Onneksi on ystäviä, joille voi näinä mustina hetkinä kirjoittaa ja kertoa, että nyt itkettää. Ja siihen yksi toteaa, että syöt ja lepäät ensin hyvin ja päätät vasta sitten. Toinen sanoo, että jos aamulla vielä tuntuu siltä niin otat sen lennon Suomeen. Kolmas kertoo, että jos päätän tulla perjantaina, niin he odottavat minua siellä. Neljäs luo uskoa siihen, että oikea vastaus kyllä pian kristallinkirkastuu. Viideskin kertoo muistavansa rukouksissa.

Ehkä nyt on tämän päivän itkut itketty ja uskaltaudun iltateen keittoon. Kunhan aamu valkenee, niin josko se kaikki muukin kirkastuisi. Siihen uskoen, toivoen, luottaen ja sitä rukoillen.